Huomenna tähän aikaan mahdan hyvällä tuurilla olla jo kahdessa osassa vaatimassa lisää troppia.
Alkaa viimeienn vuorokausi yhtenä kappaleena, se, mikä viimeksi jäi kokematta, koska esikko päätti tulla maailmaan vaikkapa omin avuin omine aikatauluineen.
Vaikka pesänrakennusvietti sammuikin aikanaan, ja se järjetön ympärivuorokautinen remppaaminen ja siivoaminen tuli vihdoin tiensä päätökseen, on kai luonnollista silti lähtä panikoimaan viimeisenä päivänään että mitä kaikkea oisi mukamas pitänyt olla valmiina ennen vauvaa.
Huomasin eilen että meiltä puuttuu pinnasängystä patja ja että rattaiden kumit on puhki. En ole varma mihinkä rakoon mie olen onnistunut myöskin jemmaamaan kaukalon.
Rottahäkit pitäisi ehdottomasti siivota vielä tänään, sillä leikkauksen jälkeen en taivu niihin asentoihin moneen viikkoon, ja mies on yksinkertaisesti liian kömpelö siihen puuhaan, että sen pujottaisi tuonne häkkiin, ellei ole aivan pakko. Muutoinkin kämpän on oltava siisti. Mie en suostu enkä osaa mihinkään lähtä jos koti on likanen, sillä haluan aina ehdottomasti saapua reissultani puhtaaseen "vastasiivottuun" kotiin. Tämähän ei tietysti pidä paikkansa tilanteessa, jossa vain mie majoitun sairaalaan ja muu talonväki jää kotia sotkemaan paikkoja entiseen malliin, mutta kaipa sillä on jonkinsortin psykologinen vaikutus. Plus, että tiesivät jo viime kerralla etten mie palaa sairaalasta ennenkö ovat itse sitten siivonneet paikat yhtä puhtaaksi kuin mie aina lähtiessäni teen;)
Loppuraskaus on tuntunut ikuisuudelta, mutta nyt se tuntuu yhtäkkiä loppuvan kesken. Ei sillä, että jäisin tätä mahaa kaipaamaan, pohkeitten levyisiksi turvonneita nilkkoja tai yöllisiä supistuksia. Mutta koska viimeksi synnyttämään lähdettiin apinanraivolla ja aivan yllättäen, kamalassa paniikissa. Mie en ehtinyt tuntea muuta kuin pelkoa. Nyt mie alan panikoida tämän viimeisen vuorokauden odotuksen suhteen. Nurmikkokin pitäisi ajaa! Pyykit pestä, laskut maksaa ja lapsi viedä mummolaan. Aamulla kiskon inhoten sairaalaan tukisukkia jalkaan ja valmistaudun paaston kera odottamaan vuoroani veitsen alle. Niillä on parempi olla hyvät esilääkkeet tai nuijanukutus, jotten mie ressaa itseäni hengiltä jo odotusaulassa!
Voisi sanoa, ettei tämä siltikään tule hetkeäkään liian aikaisin. Jostain syystä Riepu tahtoo tukehduttaa miut säännöllisin väliajoin. Enkä nyt tarkoita niitähetkiä jolloin erehdyn yrittämään selinmakuuta, jolloin meinaan liiskaantua oman mahani alle pannukakun tavoin. Tarkoitan yksinkertaisia refleksejä ja ihmisen perustoimintoja. Kuten nyt vaikkapa hengittämistä. Veikkaan tuon pikkupirulaisen olevan mahassa meritähtenä, sillä vaikka tuo on luukullla ollut jo jokusen tovin, yltää tuo silti pujottamaan jalkoteränsä mun kylkiluiden alle ja päälle siten, että hengitys hajoaa. Olisi puolusteltavissa esimerkiksi kuorsata sikeässä unessa, mutta mie olen tehnyt sitä valveilla ollessa jo useamman viikon. Hyvin häiritsevää ja noloa! Empä ihan tosissaan uskonut vielä senkin päivän koittavan, että joudun keskittymään olemaan kuorsaamatta RUOKAPÖYDÄSSÄ, tai KAUPAN KASSALLA.
Toinen tahaton tappoyritys on toistuva tukehtumisvaara. Kun nielu ei jostain syystä ymmärräkkään tehtäväänsä nielaista sitä pitkin kulkeutuvia ruokia/juomia. Noin kourallisen kertoja meinaan siis tukehtua milloin mihinkin jäätelölusikalliseen, vesitilkkaan tai muutoin vaan omaan sylkeeni.
Viime yönä märehdin viimeisintä iltapalaani, joka koostui mansikoista ja kermavaahdosta. Köhin puoli tuntia valveilla meinatessani tukehtua mansikkayskökseen.
Nyt mie menen. Aloitan siivoukset ja panikoinnit, ehkä hukkaan tietoisesti tukisukkani ja majottaudun varuilta viimekseksi yöksi synnärin pihalle.
Toivon mukaan niillä on minnuu varten hyvät tropit odottamassa. Ja katetri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti