Viimeinen työviikko starttasi eilen.
Hieman ristiriitaisin tuntein tässä lähennellään kotiäitiyttä. Tavallaan koen helpotuksena kotiin jäämisen. Eipä tarvihe enää tapella töistä, ja pääsee vihdoin keskittymään sataprosenttisella panostuksella pesänrakentamiseen (miesten on vaikea tätä ymmärtää. Naistenkin, ellei ole itse kokenut selittämätöntä raskauden tuomaa pesänrakennusviettiä, joka erheellisesti herjaa ajatuksissa, ettei lapsi saa syntyä ennen kuin keittiön kaapitkin on pesty ja vanhat kengät viety kirppikselle..)
sekä remontoimiseen. Paljon on puuhaa vielä, enkä osaa kuin arvuutella kuinka pitkälle kroppa kestää. Toisinaan liikkuminen on kevyttä ja tilaan nähden melko vaivatontakin (voitteko kuvitella, että vielä tänään töissä nostelin sänkyjä ja kumartelin niiden alle?? Raskausviikolla 29!) mutta toisinaan pelkästään kivuton makaaminen sängyssä tai sohvalla on liki mahdotonta. Muutaman kerran on kauppareissuilta palattu kiireellä jalat ristissä kun supistukset on alkaneet vaivata pelottavan kovaa.
Vauhtilaukku on siis jo toista viikkoa ollut pakattuna, kohta pääsen keskittymään imitoimaan valasta rannalla, eikä ole niin suuri rike vaikka kusireissujen tai jalkakramppien takia valvottu yö lupsattaisikin silmäluomia päivällä. Pian ei tarvitse enää skarpata.
Silti. Voi tuota orpoutta joka varmaan iskee heti kun pesänrakennusurakkani lähestyy loppuaan. Pian tietoisuuteen iskee taas se, miten liki 90% sosiaalisesta minuudestani on kytköksessä työelämään. Työyhteisöön ja asiakkaisiin. Kohta olen 24/7 kotirouva, ja ne hetket, joissa pääsen olemaan muutakin kuin äiti tai vaimo, ovat entistä harvemmassa.
Se tarkoittanee sitä, että ei mene kauaa, kun olen jälleen se "Netta" (miten korjata nimensä virheellisyyden jälkikäteen ilman tilanteen luomaa vaivautuneisuutta?) joka juttelee naapurin perteistä ja mikko-sedän sukista vesijuoksuradalla diskopallo-pipoisten mummojen kanssa:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti