Mahankantoa

Törmäsin sattumalta viikonloppuna työn kautta tuntevaani tuttuun. Olin nähnyt tämän viimeksi vasta kahta päivää aiemmin, siispä miekkosen ällistynyt ilme mahaani kohtaan oli hämmästys myös itselleni. Tuo ei ihan totta meinannut uskoa silmiään,  siispä kysyi olinko varmasti toissapäivänäkin raskaana:D Niin, eihän  tätä ihan  pikahiivalla sentään kasvateta..
Toissapäiväisissä vaatteissani mahaani ei kuulemma näkynyt lainkaan. Aprikoin siis tovin jos toisenkin, oliko kyseessä puhdasta vittuilun makua, vai näinkö  tässä todistettiin taas sisustuksessakin toimiva seikka "mitä et voi peittää, korosta sitä!", ja olisiko ihan OK siviilissäkin verhouttaa itsensä heijastinliiveihin..?


Kotona kauhukseni huomasin silti peilistä heijastuvat ikäväntutut untuvat, jotka on  nousseet leukaperiin. Pikainen tarkistus, ja kyllä. Samainen untuva on jälleen noussut myös mahaan ja selkään, joten jollen piakkoin löydä vahaliuskojani, alan muistuttaa karvaista kiiwiä. Mieheni taitaa juuri toipuneen vasta neljän vuoden takaisesta operaatiosta, jossa tuo sai poistaa vaimonsa raskaudentuomaa selkäryijyä vahaliuskoilla. Hetki ei ehkä ollut romanttisin mahdollinen, eikä myöskään naiseutta ylistävin, mutta niin kuin olen tovin jos toisenkin todennut; raskaus ei ole niin kaunis kuin sitä on virheellisesti romantisoitu ei-raskaana-oleville! Ihmiset todennäköisesti kuolisivat sukupuuttoon jos kaikki raskauden tuomat vaietut yksityiskohdat olisivat kaikkien tiedossa etukäteen.


Vaan eipä mitään. Eilen kävin sitten ensimmäisen pelkopoli-käyntini, jossa miut ilmeisesti todettiin niin menetetyksi tapaukseksi, että sain sektiopäätöksen käytännössä heti. Päivämäärää ei voitu vielä luvata kun heinäkuun leikkauslistat ei olleet valmiit, mutta todennäköisimmin syntymäpäiväksi valkkaantuu 24.7. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni helpottunut kun lyllersin takaisin autolle. Vaikka kastelinkin käsihielläni polin penkit, niin tällä kertaa en edes itkenyt kertaakaan, joten kaikinpuolin positiivinen kokemus:)


Töitten loputtua käynnistin täydellä teholla pesänrakentamisen. Supistusten lomassa on maalattu ja tapetoitu (uskomatonta mutta totta! Minä, ihminen, joka vannoi ettei koskaanikinämilloinkaan huoli yhtään tapettua omaan asuntoonsa!) sekä räjäytetty huoneita ja huonekaluja ja siivottu omia jälkiä. Kaupoissa on käyty hakemassa inspiraatioita ja kauhistelemassa hintoja. Ihan ei tunnu olevan kroppa ja koppakaan  täysillä ruuveilla käyvä, kun viimeksi tänään pyllähdin perse edellä maalisoikkoon simppelistä kyykky-asennosta. Maalipesu-kuvioinnissakin unohdin,  että sienestä tulisi pitää kiinni, niinpä meidän olohuoneessa lenteli muutamaankin otteeseen maalista märkä pesusieni ilmojen halki.
Ikeassa myös tervehdin vanhempaa pariskuntaa jonka tunnistin ulkonäöltä, mutten muistanut missä yhteydessä  heidät  tunnen. Veikkasin jälleen kerran näiden olevan työn kautta tuntemiani ihmisiä, kunnes  aikani vilkuteltua ja hymhyiltyäni typerän näköisenä tajusin, ettei entinen presidentti Tarja  Halonen puolisoineen varmastikkaan minnuu tuntenut,  vaikka mie kovasti luulin tuntevani hänet..


Raskaus tyhmentää. Ainakin väliaikaisesti. Ainakin minut.