Niin vain ne päivät väheni vähenemistään ja loppui sitten ihan yks kaks yllättäen. Töissä siis.
Vaikka kuinka koenkin sen helpottavana itseni kannalta, pääsempähän vihdoin keskittymään satarosenttisesti tähän mielipuoliseen pesänrakennukseen, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, keskikropasta puhumattakaan (!), niin huomaan varmasti melko pian sitten urakan lähestyessä loppuaan, että ikävöinkin töihin. Kun alkuvaiheen vauvasumustakin on toivuttu, alan kaipaamaan aikuista juttuseuraa, vauvatonta keskusteluaihetta. Puolisilmällisiä aamukahveja, ansaittuja tupakkataukoja (kotona tupakkatauko ei ole koskaan ansaittua. Se on vain niin.),erikoisia asiakkaita, jäätäviä tilanteita, kisailua siitä, kuka on nähnyt isoimman torakan ja missä.
Se kaikki tuntuu tällähetkellä kovin kaukaiselta,vaikka mammaloma meneekin siinä sumussa sitten yllättävän nopiasti. Mikäli tämä Riepu on yhtä valuvikainen kuin siskonsa ja kärsii koliikista, sekä muutoin vain huono-unisuudesta, taataan tälle mammalle seuraavaksi vuodeksi lähinnä puolen tunnin pätkissä nukkumista. Näin ollen todennäköisesti en tule olemaan kovinkaan pitkältikkin perillä edes vuorokauden ajoista, maasta taikka valuutasta. Vaihtoehtoisesti roikun konttorin ovenkahvassa jo kesän lopulla rukoillen pääsyä tuttuun ja turvalliseen arkeen, tai sitten palailen ensi keväänä tukka tuulesta sekaisin panda-kuviot naamalla vailla minkään sortin hajua, kuinka olen sinne edes omin neuvoin päässyt.
Odotan kovasti syntymää. Vaikka ressaan sitä vähintään yhtä paljon. Pirun pesänrakennusvietti on varmasti jonkinsortin väliaikainen aivohalvaus, sillä se pitää huolen siitä, että raadan kotona kuin hullu jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. En edes ajatuksissanikaan oleta synnyttäväni siivoustarkastajaa, tai ihmisen alkua, joka ensitöikseen haluaa nähdä onko kaikki talouden sata kenkäparia lajiteltu ja pakattu oikein, onko kuiva-ainekaapit pesty, onko seinät nyt oikean sävyiset ja taulut suorassa. Silti ne vaivaa siinä määrin, että kaikki on saatava kuntoon ennen synnytystä. Samalla kuitenkin toivon synnytyksen pian koittavan ja pelastavan miut tältä mielipuoliselta puuhalta. Siinä vaiheessa kun lapsi parkuu kolmatta vuorokautta ja tissit vuotaa verta, mie tuskin olen enää kiinnostunut onko vaatteet viikattu oikein päin kaappiin, vai muistinko pestä pöydän myös mikron alta;)
Näin toissayönä unta, jossa olin keskellä lapsiparkkia. Paskahätä yllätti (näillä raskausviikoilla suoliston toimiminen liki normaalisti on aina yhtä iso yllätys) kesken lasten kaitsimisen, ja huomasin kauhukseni pöntön sijaitsevan keskellä leikkitilaa. Siinä se posliinimalja jökötti lasten ja aikuisten parveillessa ympärillä, ja huusi minnuu. Tovin arkailtuani ajattelin että perskeles, jos tämä on täällä käytäntö, niin osaan se minäkin! Siinä sitten vain housut kinttuun ja pinnistelemään, kun yhtäkkiä edessä seisookin edellinen pomoni sekä työnjohtaja raksa-ajoilta, ja toteavat vain hämmentyneinä, että onhan se hauskaa nähdä taas vuosien jälkeen. Vaikka ymmärräthän sie Blanco, jotta myö ollaan täällä töissä ja hommana oli tuon uuden pöntön asentaminen tuonne nurkan taakse sijaitsevaan vessaan...
Mitäs siinä sitten, häpeän punan noustessa kasvoilleni. Tyynesti vain kehoitin heitä kääntymään selin miun persepyyhkimiseni ajaksi, ja sitten kannen lasku kiinni, ikäänkuin se oisi ihan normaalia ja ennalta suunniteltua käydä paskalla asentamattomaan pönttöön. (Näin on muuten kerran asiakas tehnyt yhdellä työmaalla, mutta se onkin kokonaan toinen tarina. Tai.. Se tarina taisikin olla vähän niinkuin siinä:D)
Kummallisia unia sitä näkee. Vaikka toisaalta, vielä kummempaa on se, että neljästä seitsemään kertaan yöllä kuselle heräämisen väleissä ylipäätänsä ehdin nähdä yhtään mitään unikuvia.
Onneksi jatkossa on ihan OK olla vähän kujalla päivisinkin. Töissä kun oli pakko skarpata, vaikka se ei aina mennytkään niinkuin piti. Tästäkin lisää myöhemmin, jahka jaksan. Ja jos muistan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti