Kiitos mun neuroottisen veroprosentin-nostattamiseni, myös päästään joka talvi auringon alle, vaikka koko kulunut vuosi oltaisiinkin syöty näkkäriä. Niin siis tänäkin talvena. Eli pari hassua päivää vielä olisi Suomen talvea seurattava (joka tuttuni sanoin, on ainoa maa, jossa on identtinen sää sekä jouluna että juhannuksena...) ja sitten alkaisi jokaisen väsyneen äidin unelma; kaksi viikkoa ilman lasten kitinää, koirien paskoja ja pyykkiä, tiskiä jne. Tietysti tämän kahden viikon aikana ehditään itkeä silmät päästä ikäväänsä lapsia, koiria ja kotia kohtaan. Mutta hei, eikös loman idea olekkin juuri se, että ensin karataan hermoromahduksen partaalla niin kauas kuin pippuri kasvaa, ja kun pääkoppa on vihdoin tuuletettu, aloitetaan ikävöiminen ja lopulta palataan kotiin häntä koipien välissä erosta ja ikävästä sekaisin:)
Nonniin. Päätin kerrankin aloittaa järjestelyt hyvissä ajoin, kun useimmiten tajuan vasta lähtöyötä edeltävänä iltana etten ole pessyt vaatteita, saati sitten pakannut mitään.
Nyt aloitin urakkani koirista. Koska neljä koiraa lähtee kolmelle eri hoitajalle, kymmenkunta rottaa plus juoksuhiiri jääpi viidennen vastuulle, nuorimmainen lapsi pääsee kuudennen ja seitsemännen hoidettavaksi, ajattelin, että olisi ihan kiva, ettei maailmalle lähde koirat rastatuppoineen ja lapset rähmäsilmineen.
Raahasin kaikki hurtat pesuun. Pesin, kuurasin, harjasin ja kuivasin. Viritin rusetit suoraan ja trimmasin persekarvat. Jostain syystä meidän russeli menee vain aina sekaisin kun haistaa vanhat tutut kaverinsa ruusunraikkaina. Huolimatta siitä, että pesin senkin samoilla tököteillä, oli tuo innosta piukeana heti suihkun jälkeen raiskaamassa jokaista yksitellen. Mikä ihme siinä on??
Olen kyllä kuullut tieteellisiä selityksiä siitä, miten ihmisetkin tiedostamattaan etsivät kumppaniaan hajun perusteella, mutta en mie kyllä ole koskaan pelkän tuoksun perusteella tuntenut pakottavaa tarvetta hypätä sellaisen selkään, joka ei minnuu muuten olisi houkutellut.
No, koirien jäädessä raiskaamaan toinen toisiaan, mie aloitin ompelu-urakan. Tasasin väliajoin pitää köyhänkin uusia vaatteensa, jollei muuten, niin kasaan kursimalla. Aloin miettimään, että missä vaiheessa tulee vain raja vastaan? Että olisi fiksumpaa jo ostaa uusi kaupasta. Tuleeko se silloin, kun samasta hameesta on kasvanut jo kolmesti ulos, vai vasta silloin, kun vaatekappaleessa on alkuperäistä kangasta jäljellä alle 50%?
Tuntuu myös hullulta, että useamman tonnin maksaneelle matkalle parsitaan kasaan parinkymmenen euron maksaneita riepuja, kun ei vaan millään viittisi lähtä ostamaan uutta...
Yksi hölmö dilemma minnuu mietityttää, mitä tulee lomailuun. Miten hölmö ihminen tuntee tämän päivän avustuspainostuksissa olevansa huono ihminen, jos pääsee palmun alle?
Myö maksettiin aikoinaan usean vuoden ajan avustuksia SOS-kylään pienelle pojalle, josta saatiin kerran vuodessa valokuviakin kirjeen kera. Pari tonnia köyhtyneinä sitten lähdettiin moikkaamaan kummipoikaa, jota ei ollut, kylästä, joka kiilsi uutuuttaan, mutta jossa lapsia ei näkynyt.
Rahoitus loppui siihen paikkaan, ja siirtyi satunnaiseksi avustukseksi paikalliselle yh-isälle, joka asui lapsensa ja mummonsa kanssa aaltopeltimajassa.
Joka vuosi on myös valtaosa lentokiloista hyödynnetty käytettyjen vaatteiden vientiin niitä tarvitseville. Suurin osa lastenvaatteista on Intiassa, ja nyt sitä pohditaankin, että olisiko kannattanut itselle säästää jotain.. Siis siltä varalta, että raskautuu vielä toisenkin kerran?
Mitähän nuo sanoisi, jos ensiviikolla kävisi keräämässä antamansa vaatteet takaisin:D?
Mutta pointtina siis, ärsyttää toisinaan kaikki se, miten monella tapaa yritetään saada ihmiset auttamaan muita aiheuttamalla huonoa omaatuntoa Suomalaisten hyvinvoinnista. Lahjoita SPR:lle, veteraaneille, Afrikan nälkäisille lapsille, päästä tytöt kouluun, osta vuohi tai kana, lahjoita vettä tai rokote. Kaunis ajatus kaiken kaikkiaan. Mutta liika on liikaa. Valitettavasti suurin osa valuutoista hupenee organisaation pyörittämiseen, ja sitten jääkin ihmeteltäväksi, että kuinka lahjoittamani eurot nyt pelastivat Saharan pakkoavioliitolta?
Meillä avustukset pyritään antamaan suoraan, ilman välikäsiä. Sillä sitten vähän tyynnytellään omaatuntoa. Vaikka kotona nuristaan laskuista ja loppuneesta maidosta. Siitä, miten töissä ei aina mene niin kuin toivoisi, tai rahat loppuu taas kesken. Niin onhan se aina niinkin, että meillä on silti katto pään päällä ja jotain muutakin syötävää kuin ruvet polvista. Jos vielä pääsee lomaillessa lähelle köyhyyttä, niin miksei samalla antaisi heille jotain sellaista, joka meillä päätyisi roskiin tai vintille, mutta heillä pelastaa arjen, tai ainakin sen päivän?
Kun sitten vaatteet on viety, pesuaineet jaettu, pari rantalasta ruokittu ja oman kyvymme
mukaan autettu, en todellakaan jaksa kuunnella siitä, miten vielä oisi ostettava omaatuntoa lahjoittamalla rahaa sinne tai tänne. Meillä on rahalle tarvetta kotonakin. Vanhoilla vaatteilla emme juurikaan mitään tee, eikä ulkomailla ruoan ostaminen maksa juuri mitään. Mutta laitappas useampi kymppi sitten kuukausittain johonkin... Hah:D
Pikkusen pitää kuitenkin kaiken laupeudenkin keskellä olla itsekäs. Eli matkalaukkuun on mahdutettava kuitenkin myös pari fleecepeittoa:) Sillä niinkin hullulta kuin kuulostaa, mie alan palella siellä öisin, kun päivän 40stä lämpöasteesta tipahdetaan "vain" +25een..
Toisin sanoen, kun toiset matkaavat Intiaan mukanaan vain läjä bikineitä. Meillä on parit bikinit/shortsit, läjä avustusvaatteita ja rouva Blancon tutiseville jäsenille peittoja x)
Harva lähtee Intiaan saakka palelemaan. Mutta toisaalta, läksimpä mie sinne kerran myös sairastamaan keuhkokuumeenkin.. Eli jostain syystä, tykkään myös näissä asioissa kauhoa valtavirtaa vastaan;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti