Kotisuomessa jälleen!

Niin vain tuli rusketuttua jälleen tuttujen palmujen alla aivot narikassa.


Lentokentällä tuli vastaan ensikertalainen, joka sanoi empineensä Intiaan lähtöä. Kun kaikki vain kertoivat siellä haisevan lehmänpaska. Miekkonen nauroi ja odotti  miun  jotenkin tyrmäävän väitteet, eihän kukaan hölmö nyt ehdoin tahdoin lähde vuosi toisensa jälkeen haistelemaan tunkion tuoksuja.
Mie kuitenkin lohdutin ensikertalaista, että hajuun vain tottuu. Ensimmäisellä kerralla siihen mennee monella  vuorokausi, mutta meillä neljännellä kerralla siihen meni enää  vain vartti. Sen jälkeen sitä ei sen kummemmin noteeraakkaan.


Olin lukeutunut aina niihin, jotka ihmettelivät niitä, jotka palasivat aina samaan  kohteeseen. Mietin ettei eteeni varmastikkaan voi tulla mitään sellaista, mikä  pakottaisi hukkaamaan  kaikki ne tilaisuudet uuden näkemisestä ja tutustumisesta  vain palatakseen takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mie en edes kokenut olevani ennakkoluuloinen, en vaan uskonut Intian antavan niin paljon, että sille  voisi sydämensä niin huolella menettää.
Muistan miten ensikosketus Intiaan oli mieltä järkyttävä. Teimme välilaskun Ahmedabadissa. Olin joskus lukenut lentoemäntien puhuvan siitä maanpäällisenä helvettinä, enkä yhtään  ihmettele. Varsinkaan kentän vanha puoli ei paljoa ole vieraanvarainen eikä vastaanottavainen, vaan matkustajia siirretään karsinasta toiseen ja koulitaan kuin teuraaksi mentäviä sikoja. Vailla armoa. Sain  osottelua piipusta, kun taskuuni jäänyt huulirasva kiinnitti turvamiehen huomion. Myös lompakostani löytyneet Buranat aiheuttivat ylimääräisiä hikikarpaloita. Ensikosketukseni myös vessaan tapahtui Ahmedabadissa. Naisten vessasta löytyi kaksi loosia, jossa toisessa oli vain reiku lattiassa ja toisessa länsimaalainen pönttö kukkuroillaan paskaa. Valitsin lopulta reiän, sillä kyykkyhommiin joutui kumminkin, eikä keon päälle pyllähtäminen tuntunut mukavalta ajatukselta.


Kolmetoistatuntinen lento päättyi lopulta Goalle, jossa riesanamme  oli heti laukkujen kantajat. Yksi roikkui sinnikkäästi suurimmassa laukussa jonka mies nakkasi olalleen, ja kantoi näinollen sekä laukun että kantajan. Kantaja oli kuitenkin bisnesmies ja vaati rahaa "avustaan" bussilla, vaikka tämän jalat eivät olleet osuneet kertaakaan maahan koko kantomatkan aikana.
Bussi piiputti koko puolitoistatuntisen matkan hotellille, ja arvuuttelimme vain montako laukkua on kilometrien aikana tippunut katolta. Valoja ei ollut, paska haisi, eikä saapuessamme yömyöhään hotellin baari enää ollut auki.  Emme siis saaneet ruoaksi muuta kuin lentomatkalta ylijääneet purukumit. Kaiken lisäksi hotellin katolla sijaitsevat vesisäiliöiden ylijäämät tyhjättiin ronskisti kattoa pitkin. Olimme majottautuneet kulmahuoneeseen, joten heräsimme aamuyöstä siihen, että parvekkeellemme ryöppysi satoja litroja vettä kastellen tuulettumaan laitetut vaatteet.
Aamulla kerrottuani hotellin johdolle "kummallisesta vesisyöksystä", toi henkilökunta parvekkeen ovelle pyyhkeen, johon voi kuivata jalat kun käymme parvekkeella.
Mies   oli hiiltynyt ja totesi että tiedetäämpähän ainakin paikka  johon ei KOSKAAN palata!!
Tulostamme ei ollut kuitenkaan kulunut vuorokauttakaan, kun ihan vakavissamme mietimme jo, olisko meillä joskus varaa ja mahdollisuutta omistaa pientä torppaa Intiasta:)


Se, mitä tarkalleen ottaen sen vuorokauden aikana ehti mielemme muuttaa niin totaalisesti, en tiedä itsekkään. Täydellinen lämpö kenties, sillä se oli sellainen, jonka ensimmäisenä olin pistänyt merkille. Miun  kroppani on varmasti Intialainen, ainakin mitä tulee alkuvuoden lämpöihin. (Vaikka palelenkin öisin lämmön laskettu vaivaiseen +25een... Mutta onneksi sitä vartentuommekin fleece-peitot Suomesta;))
Toisena ihanuutena on valloittavat ihmiset. Olo on turvallinen ja tervetullut kaikkialla, lukuunottamatta liikennettä, jonka täytyy olla itse Saatanan luoma kirous. Ja se, miten kaiken tuon kurjuuden ja paskan keskellä, elämä kuitenkin näkyy jatkuvan, ja ihmiset hymyilevät, vaikka eivät omistakkaan   mitään.


Lilluttuani kaksi viikkoa meressä (ja kovien aaltojen aikaan rannalle kerääntyneissä laskuvesikuopissa), etsittyäni koko tuon ajan mietoa ruokaa ja nautittuani monta holitonta pinacoladaa, voin sanoa, että tämän mamman ajukoppa on nyt viralllisesti nollattu:)


Thank you India, you did it again!




P.S. Vältyimme tälläkin kertaa vatsataudeilta, mutta puolihuolimattomasti maassa poljettua sapuskaa pahempi paikka mahoillemme olikin takaisin suomalaiseen ruokaan siirtyminen. Voi juutas tätä turvotusa ja ähkyä  kun kroppa yrittää taas tottua meetvurstiin, valkkaripatonkiin, ruokasalaattiin ja kinkkuun!


P.P.S. Yritin liittää muutaman lomakuva, mutta anti-midaan kosketusta reissu ei siltikään poistanut. Eli joku toinen kerta sitten. Ehkä.