Anti-Midaan kosketus

Shit happens mostly on mondays. Joskus sitten  muulloinkin.
Ja välillä tuntuu, että kuraa tulee sitten kerralla enempi. Tällä haavaa mie uskon  vakaasti, että olen liian usealla mikron, leivänpaahtimen ja läppärin hankeen heittämisellä onnistunut saamaan jonkinsortin tekniikan pahan karman kontolleni. Meidän tekninen päällikkö töissä jaksaa aina huomauttaa, että  pahasta karmasta pääsee eroon, kun aamulla menee peilin ääreen, ja sanoo "Olen Blanco, enkä hajota yhtään teknistä laitetta!"
Jostain kumman syystä, aina  kun mie tuon  huomautuksen jälkeen  pysähdyn toviksi tuijottamaan häntä silmiin, tuo toteaa, että ehkä toisilla  sitten kuitenkin vain on sellainen..hmm.. Anti-Midaan kosketus!

Näitten vuosien varrella, olen siis alkanut uskomaan vakaasti tähän Anti-Midaan kosketukseen. Käytännössä  se tarkoittaa sitä, että mikä tahansa sähköllä, akulla tai patterilla toimiva vielä äskettäin moitteettomasti toiminut laite, puhaltaa viimeiset pihauksensa kun mie siihen  kosken. Lieveilmiöihin ei tarvitse edes kosketusta. Monesti konttorilla pyydetään minnuu vaan poistumaan huoneesta, jos tietokone/kahvikone/tulostin tai muu aparaatti ei mystisestä syystä toimikkaan. Useimmiten viat korjaantunut kuin itsestään  mun tosissaan puolileikilläni siirtyessä kauemmas.

Pidän hallussani firman epäviralllista ennätystä  tavaroiden hajoittamisessa. Alle kolmessa vuodessa kontollani on läppäri, navigaattori, kaksi PDA:ta, kolme kännykkää (joista yksi oli omanija yksi "duudsonien-kestävä"), läjä latureita, entotherm-anturit... Herra ties mitä! Luettelosta puuttuu silti kaikkien elektronisten laitteiden laukeamiset, jotka on onnistuttu vielä palauttamaan henkiin, kun mie olen näyttänyt perävaloja tarpeeksi kaukana.

Kotiin en uskallakkaan sattuneesta syystä mitään hirmu kallista elektroniikkaa hommata. Niitten käyttöikä tipahtaa murto-osaan joka tapauksessa kun mie alan sitä käyttämään,  niin ei tunnu kohtuulliselta kokea vararikko joka hajoamisen suhteen. Mutta ihan totta, ehkä  mun todellakin pitäisi  hokea aina aamuisin mantraa peilin edessä siitä, että olen pirun hyvä laitteiden kanssa enkä omista pahaa karmaa. Pitääköhän jokainen laite mainita erikseen, vai riittääkö yleistys "kaikki sähköiset vimpaimet"?
Sillä  näin on meillä käynyt. Siitä  ei ole kuin jokunen hassu kuukausi, kun hella puhalsi viimeiset puhalluksensa.  Haettiin sitten tuoreempi käytetty hella, joka sekään ei toiminut ensimmäistä päivääkään. Kolmas kerta toden sanoi tässä tapauksessa, joten syksyksi sai lapsetkin suut makiaksi ja vihdoin mokkapaloja ja uuniruokia (hah! ketähän mie yritän kusettaa:D??)  suut täyteen.
 Noin kuukausi sitten meiltä hajosi 3v vanha tiskikone. Aikani mie yritin tiskata käsin, mutta ei musta enää siihen ollut. Pakko oli nöyrästi hakea osamaksulle uusi kone jotta meillä riittäisi lautaset kertisten jälkeen.
Patterit uusittiin, koska viime talvena hajonnut ilmalämpöpumppu on edelleen korjaamatta, ja ensimmäiset pakkaset alkoivat tuntua koleana viimana olohuoneessa kun vanhat raadot ei jaksaneet enää lämmittää torppaa. Tai edes ittejään...

Viikko sitten hajosi sitten pyykkikone. Sehän oli jo kolmas tässä 7n vuoden sisään. Tosin kaksi edellistä hajosi siinä, että väkisin  halusin pestä niissä Ikean viiden euron matot, joten se taisi tavallaan olla itse aiheutettua... Ehkä. Tässä koneessa ei kuitenkaan pesty mattoja, ja se hajosi silti. Ennen kuin kylppärissä oli tapahtua valtava räjähdys, katkaisin  virrat ja revin ulos  märät ja edelleen likaiset työvaatteeni. Seuraavana päivänä haettiin rahapulassa tuoreempi käytetty kone. Kone kyllä pesi, mutta avattuani pesun jälkeen luukun, sain saavillisen kuumaa likavettä syliini. Pienen korjailun jälkeen kokeiltiin uudestaan, lopputuloksen pysyessä samana. DAMN!
Eli maanantaina tuli kasvatettua velkasaldoa jälleen yhdellä pesukoneella.
Toistaiseksi on sovittu, että mies hoitaa meillä pyykit, ja näin ollen mun tehtäväni suihkuhuoneessa on pestä vain itteni. Ja pysyä mahdollisimman kaukana erossa meidän uudesta koneesta.

Heti huomenna lupaan aloittaa!

Olen Blanco, en usko Anti-Midaan kosketukseen, enkä  ole lainkaan taipuvainen hajottamaan mitään.

Ironia on toinen nimeni.

Uskon vakaasti karmaan. Hyvästä seuraa hyvää ja pahasta pahaa. Oma ammattini on monasti nostanut mieleeni omantunnonkysymykset.  Jos tappaa ammatikseen, herää monasti kysymään itseltään, mihin vetää rajat. 
On totta, että teemme tärkeää työtä ja ehkäisemme työllämme mittavia ongelmia. Viimeisen aterian tarjoaminen on melko  kasvotonta puuhaa, raatojen keräämiseen tottui nopeasti. Mutta esimerkiksi jyrsijöiden fyysinen tappaminen on edelleen  joka kerta aina yhtä rintaa puristava kokemus. Itku nousee kurkkuun ja paremmille juustomaille päässyt hiirulainen tai rotteloinen  tulee uniin soimaamaan.

On totta, että vaikka ensimmäiset kesyrotat meille  tulikin lähinnä opiskelumateriaaliksi, aloin melko pian myös harrastamaan rottien kasvatusta, ikäänkuin tasapainottamaan itse tekemääni jyrsijäkannan vähentämistä töissä.  Olen  ihan  totta  ollut varma siitä, että tällä kuolemantuojan-työn ohella synnyttämäni elämän määrä  olisi puhdistanut karmani ja käteni kaikesta siitä tappomäärästä, mutta maailmalla oli taas   toista mielessä, ja se oli vittuilu.

Alkuviikosta löytyi ostoskassistani papanoita. Kassi oli kulkenut duuniauton  hytissä lattialla peräti vartin verran, joten pidettyäni asiaa mahdottomana, ohitin papana-ihmettelyt olankohautuksella. Sehän oisi hullua, että jyrsijät pesiytyisivät  rotanmyrkkyä ja loukkuja pullollaan olevaan autoon!
Samana iltana alkoi kumminkin rapina ja ralli  kuulumaan autosta. Sama toistui seuraavana iltana,  joten lopulta ajoin auton kunnon tehopesuun  ja ajattelin alustapesun ajavan karkulaisen helmakoteloista. Vaan toisin kävi...
Jyrsijäperkele päätti kostaa ja seuraavana aamuna olikin kuormasta syöty. Aamun ensimmäisellä asiakkaalla huomasin asiakaspussukkani olevan rikkipurtu ja  torjunta-aineita jyrsitty.
Hah! Silläpähän sinetöi oman kohtalonsa!
Vaan piankos alkoi kauhukuvat pyöriä mielessä,  joissa rottapirulainen puree  nilkkaan ajaessani  motarilla, tai käy kaulavaltimoon kiinni  viimeisillä voimillaan kun  kurottaudun nostamaan lattialle pudonnutta navigaattoria. Ajattelin hetken jopa auton karanteeniin laittoa pariksi päiväksi, kunnes tajusin seuraavalla   viikolla ettivänikin sitten hajun lähdettä..

Niinpä purin autoni.  Kaikki tavarat ulos tarkistukseen, matot irti,  penkit siirrettiin, ja none.  Ei löytynyt kuin käyntikorteiksi jätettyjä papanoita, mutta paskojasta ei tietoakaan.
Jyrsijäsota huipentui jyrsijätn erävoittoon, kun löysin tänään vara-legginsini ja eväs-dumleni syötyinä. Päivän viimeisellä asiakkaalla oli jo lyötävä ovi kiinni raporttia kirjatessa, sillä mokoma aloitti vielä vikisemään ja rälläämään siten, että pelkäsin asiakkaideni kuulevan.

En ihan tosissaan uskonut sen päivän koittavan, että teen torjuntaa  omaan duuniautooni, joka  on pullollaan myrkkyjä, mutta näin se elämä piruilee takaisin.

Nyt on alivuokralainen paikannettu, auto syötitetty ja  loukutettu. Toivon mukaan tuo ei ennen kuolemaansa kosta  puremalla jarruletkuja  poikki.

Asiakaskohtaamisia TOP4

Koko varsinaisen työurani olen ollut ammateissa, joissa oleellisena osana työhön kuuluu toisten ihmisten asuntoihin  meneminen ja niissä  työskentely. Näiden vuosien aikanaon tulllut tavattua tuhansittain erilaisia ihmisiä, joista valtaosa onkin ihan järjissään. Valitettavasti joukkoon mahtuu se tietty prosentti asiakkaita, jotka eivät kuljekkaan ihan täysillä rattailla. Tässä muutama ihmislajike, jotka tasaiseen tahtiin herättää vaihtelua työpäiviin;

1) Itsensä vilauttelijat. Valtaosa ihmisistä ymmärtää pukea vaatteet päälle mennessään avaamaan  ulko-ovea, erityisesti jos tietävät odottaa ulkopuolista työntekijää luokseen. Vaikka näitä tulee vastaan harva se viikko, ei siihen millään vaan osaa tottua, että asiakas esittelee oravaansa heti etuovella, tai mennee ilkosillaan paskalle juuri silloin kun mun pitäisi työskennellä vessassa. Olipa kerran myös asiakas, joka esitteli rintojaan joka kerta kun ei saanut tahtomaansa läpi. En usko,  että siinä miespuolinenkaan työntekijä oisi hirmuisesti heltynyt ikäneidon heltoista, mutta millähän logiikalla silloin parikymppisen tytön oisi muuttanut mieltään ja asentanut uudet keittiön valaisimet vastapalvelukseksi vilautuksista?

2) Harhaiset. Nämä suuren mielikuvituksen perineet ihmiset ilahduttavat ja kauhistuttavat työpäiviä  vähintään pari kertaa kuussa. Koska asiakas on aina oikeassa, tai ainakin melkein, on näiden kohdalla suurin haaste pokan pitäminen, ja asioista sopiminen asiakasta miellyttävällä tavalla. Yksi oli satavarma siitä, että  olin tulossa salamurhaamaan hänet, toinen epäili jonkun vierailevan hänen asunnossaan varastamassa vettä, yksi näki siittiöitä lattialla, toista  kiusasi menninkäiset.
Mielenkiintoisia tilanteita herättävät ihmiset, jotka ensin soittavat hätiin, ja minun saapuessani paikan päälle, eivät laskekaan sisään. Muutaman kerran juteltuani asiakkaiden kanssa postiluukun läpi, toivon saavani  joskus palkkaani myös jonkinsortin psykiatrin lisää.

3) Erikoisia työtehtäviä vaativat. Näillä ihmisillä ei yleensä ole mitään käsitystä  kotiinsa  tulleiden työmiesten tai naisten tehtäväkirjosta. Heidän mielestään sähkömiehet voivat vaadittaessa työskennellä myös sihteereinä,  putkimiehet lääkäreinä ja tuholaistorjujat  terapeutteina. Minut hälytetty paikan päälle katsomaan kuplivaa kattoa (osittain voisi lukeutua myös yllä olevaan kastiin...), epileptistä  oravaa ja  lattialta löytynyttä langanpätkää. Kerran käteeni lyötiin kaukoputki, jolla tehtävänäni oli tiirailla kylpyhuoneen katosta mahdollisesti näkyvää kosteusvauriota, kerran jouduin pukemaan asiakkaan, jotta  pääsin hänestä eroon. Erikoisin vaatimus tuli silti perheenäidiltä, joka vakavissaan pyysi minua ja kollegaa haistelemaan hänen lapsiaan. Lapset tuoksuivat kukilta päivisin, mutta aamuisin heistä kuulema lähti paha  löyhkä. Vaikka olen ollut kädet kyynärpäitä myöten viemäreissä, tuijotellut asiakkaiden löytämiä "ötököitä" jotka paljastuvat räkäklimpeiksi ja rakentanut taloihin ovia vain jotta ne voitaisiin peittää kirjahyllyillä, vedän silti rajani johonkin, ja se meni lasten haistelussa. I´m so sorry madame, but that is NOT  part of my job!

4) Yllätyksiä jättävät. Tästä kastista löytyy niin pilailijoita, vittuilijoita kuin vakavissaankin olevia ihmisiä. Yllätykset saattavat olla viestejä, kirjeitä tai konkreettisia asioita, jotka vain on jätetty löydettäväkseni. Innokkaimmat ovat jättäneet asuntoon kymmeniä post it-tarroja. "Maalaathan tämän oven tältä puolen?", "Ja myös tältä  puolen?", "Maalaathan tämänkin oven?", "Ja  tämänkin puolen?"...
Minulle on jätetty kasa  ihmispaskaa rottaboksiin, puolimetrinen dildo, ruokaa ja taskulamppuja. Hämmentäviä olivat myös likaiset alushousut ja käytetty kuukautisside.
Kerran asukas jätti löydettäväkseen itsensä, jolloin hengestä meinasi päästä sekä minä että hän. Asuntotarkkia tehdessä ei kukaan tullut eteiseen vaikka kuinka rimputin ovikelloa, hakkasin ovea ja huhuilin asunnossa. Olin ehtinyt koluta jo koko muun asunnon, kunnes viimeisen makuuhuoneen sänkyä aloin nostella. Patja pirulainen oli painava ja aikani sitä nyhdettyäni ja revittyäni, kiskaisin tyynymytyn tieltä pois, ja kasan alta paljastuikin pää. Ihmispää.
Sydän pomppasi kurkkuun, huusin kuin syötävä ja huitasin lampulla mokomaa iljetystä. Nuoreksi aikuiseksi paljastunut ihmispää vain ummisti silmiään ja pyysi saada vielä vähän nukkua.
Juu, tottakai, anteeksi..!

Jostain kumman syystä alan vuosi vuodelta tulla siihen tulokseen, että mitä työkokemuksiin tulee, olen ehdottomasti alipalkattu!

Nuoret dementikot TOP4

Mie olen aina ollut huonomuistinen.
Tai en aina huonomuistinen, mutta olempahan omannut sellaisen valikoivan  muistin.
Minkäs sille vaan mahtaa jos on sama pää kesät talvet ja purutkin käyvät aika ajoin vähiin:)
Tässä  muutama nuoren dementikon töppäys vuosien varrelta;


1) Menin teettämään autooni vara-avainta. Liikkeessä kysyivät sitten auton merkkiä, jolloinka mielen valtasi ikävän tutunoloinen black-out. En  muistanut auton merkkiä, joten häpeä  nostatti nopiasti punan  korviin. En ollut ihan varma, oliko  tieto kuinka oleellinen, mutta eikös se tilannetta pahentava selittely alkanut;  "Se  on vain sellainen sininen auto... Ei kun. Vihreä. Joo-EI! Sininen! Tai.."
Mies tiskin takana  aloitti jäätävän tuijottamisen, kyssyi onko auto ihan varmasti minun. Nuoren tytön valtasi tietenkin paniikki,  joten  lupasin käydä  merkin tarkistamassa autostani heti, olinhan kuitenkin parkkeeraanut  sen viereiselle tielle. Vai olinko? Autoa, -oli se sitten sininen tai vihreä, ei näkynyt koko kadulla. Kaksinverroin pahempi paniikin aalto löi läpi, eikös  jumankauta joku jo ehtinyt varastaa arvokkaan romuni??
Puolen tunnin kuluttua  löysin autoni.  Olin unohtanut sen verstaan sisäpihalle ja huomaamattani kävellyt avainliikkeeseen.
Ja josko sillä mitään merkitystä  oli,  oli autoni sininen Mitsubishi...

2) Olin työmatkalla, kun syystä tai toisesta muistinkin jo olleeni töissä. Elettiin pimeää tammikuuta, joten säkkipimeää oli kotoa lähtiessä kuin kotia tultaessakin.
Lienen sitten niin ahkerasti pohtinut työjuttuja, jotta mielessäni olin peräti tehnytkin ne jo. Ihmettelin vain kummasti reittivalintaani kotiin,  olinhan menossa vastakkaiseen suuntaan. Sen kummemmin ihmettelemättä tein  sitten u-käännöksen ja köröttelin  kotia voipuneena, niinkuin raskaan työn raatajat ikään.
Voi sitä hetkeä, kun kotipihaan ajaessani sain vihaisen puhelun töistä. Mulla  oli työmaan ainoat avaimet, joten porukka oli vartonut minnuu pihalla jo kolme varttia. Ja vaikka  kuinka vannoin olleeni jo töissä, ei pomo  (kumma kyllä..) uskonut, joten raskaan työn raataja käänsi nokan jälleen kohti työmaata, ja ajeli häpeissään tekemään tuplavuoroa, jolta se ainakin tunnosti.

3) Urani häpeäkohta oli ehdottomasti se sekunti, kun viikon tutkittuani asiakkaan löytämää ötökkää, tunnistan vihdoin lajin, ja unohdan sen sillä sekunnilla   kun soitan asiakkaalle kertomaan tunnistuksen tulosta. Hetken ryittyäni ja kaottuani kerroin sen olleen ihan vain...sellainen...tavallinen....hyppäjäinen.

Siis What?? Hyppäjäinen?  
Shit. Olisi  nyt mielikuvitus edes ollut parempi:D!

4) Periytyvä dementia on edukseen niissä hetkissä, jossa  kertoja unohtaa kertoneensa jo uutisensa pariin kertaan aiemminkin. Sillä mikäli kuuntelija on yhtä dementoitunut, on olemassa mahdollisuus, ettei hän muista kuulleensa uutista jo kertoja aiemminkin.
"Dementikoille kaikki on uutta", näin mie totesin mieheni naurettua  vierestä miun keskustelua äitini kanssa hajonneesta pesukoneesta ja tilalle ostetusta uudesta. Mie hehkutin uutta konetta ja äitini oli yllättynyt edellisen hajoamisesta. Olimme käyneet saman keskustelun vuorokautta aiemmin kaupassa. Kuulema. Kumpikaan keskustelun osapuolista ei kyllä muistanut vain kertoneensa eikä kuulleensa.

Lapsesta pää lahonee. Vai kuinka se meni:)?