Ja jälleen on se aika vuodesta, jolloinka vuoden aikana kerätyt ylimaksetut veropennoset pääsevät käyttöön. Nimittäin matkana palmun alle. Tällä kertaa Intiasta poiketen matkaammekin Thaikkulandiaan ihmettelemään uusia maisemia.
Vaikka jo pitkän aikaa olen kaivannut lapsivapaata hetkeä, niin ajatuskin kahdesta viikosta niistä erossa saa sydämen sieppaamaan ylimääräisiä rytmejä. Ei se näin pahalta vuosi sitten tuntunut...
Uskon, että äiteihin on rakennettu jo raskausaikana jonkinsortin ylimääräinen asetus, joka sitoo tämän lapseen paitsi rakkaudesta ja velvollisuudesta, niin myös fyysisestä tarpeesta. Sillä ero vauvasta saa voimaan pahoin, ihan fyysisestikkin. Ikävä on raastava ja kova. Toisilla se eroahdistus tulee kolmen viikon kohdalla, toiset eivät voi kuvitellakkaan edes baarireissua lapsen ensimmäisen kolmen elinvuoden aikana. Itse itken erotilanteessa, parun silmiä punaisiksi jo kentällä. Mutta kun lomafiilis pikkuhiljaa hiipii lentokoneen muodossa, on ensimmäinen viikkoa suoranaista nautintoa. Toisen viikon taitteessa alkaa haikeus, ja viimeiset päivät menevät ikävää poratessa ja tunteja laskiessa kotiovelle.
PaskaMutsi-syndrooma on vieläpä sellainen, joka tulee aina yllättäen nurkan takaa, ja osuu kuin märkä rukkanen poskelle. Se tyyperryttää ja saa tuntemaan itsensä alhaiseks ameebaksi. Koen tätä vähän väliä milloin missäkin riitatilanteessa, konkreettisemmin mokattuani jotain huolella. Jättäessäni esimerkiksi lapset sisälle lukkojen taa ja itseni pihalle tupakalle mentäessäni, tai kun tarhasta meinaa takertua väärä geeniperimä mukaan koska kaikki alle viisivuotiaat näyttävät samalta niissä toppapuvuissaan...
Mutta lomallelähtö on yksi sellainen mikä aiheuttaa huonoa omaatuntoa. Ihan syyttä suotta mielestäni. Tiedänhän, että lapsillani on hyvät hoidot järjestetty loman ajaksi. Ne lomailevat mummoloissa, viettävät laatuaikaa isompien sisarustensa kanssa, käyvät uimahalleissa ja lemmikki-eläintiloilla. Ne tuskin edes huomaavat vanhempien uupumista omalta hauskanpidoltaan, ja kun sitten tajuavat, ne odottavat lähinnä tuliaisia. Että ihan turhaan myö porataan silmiämme päästämme:)
Mutta se on se huoli silti aina. Tai lähinnä nuorimmaisesta. Tuollainen 4,5-vuotias ymmärtää jo mihinkä isi ja äiti menevät, osaa katsoa kalenterista koska myö tullaan takaisin, ja jännää niitä lahjoja. Mutta puolivuotiaalle on vaikea selittää, että myö kyllä tullaan takaisin. On vaikea kuvitella mitä sen ikäinen tuntee, poteeko se ikävää vaikka ympärillä onkin edelleen ne elämän tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset?
Pahin pelkoni on joskus ollut, että sen ikäinen unohtaisi omat vanhempansa sen kahden viikon aikana. Että kun myö tultaisiin takaisin kotiin, niin oma lapsi vierastaisi. Se olisi paha isku.
Vaikka sitä kuinka miettii, että esikko oli juurikin sen puolen vuoden ikäinen kun myö se ekan kerran jätettiin niin pitkäksi aikaa hoitoon ja lähdettiin reissuun, niin hyvin kaikki meni, tyttö oli iloisena vastassa, eikä näytä traumatisoituneen meidän reissuista;) Silti.. Se fyysinen pahoinvointi ikävästä odottaa taas. Oikein hirvittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti