Reissusta kotiin!

Kukkuluuruu taas pitkästä aikaa!

Thaimaan ensikosketus on tullut päätökseensä ja kotiin on palattu. Reissuun mahtui paljon palanutta nahkaa ja mausteista kärvistyneitä mahalaukkuja, ja opin taas muutaman sellaisen asian, jonka voi oppia vain tien päällä. Kuten siis sen, että joissakin paikoissa pärjää englantia paremmin elekielellä, ja hätätapauksessa hiusharjan virkaa hoitaa sujuvasti jopa kertakäyttöhaarukka.

Pidimme majapaikkaa pienellä Lantan saarella, joka osottautuikin varsinaiseksi paratiisisaareksi hiljaisine iltoineen. Päivisin riitti kuhinaa, erityisesti Saladanin keskustassa jossa olimme, mutta puolenyön aikaan vain muutama baari juotti turisteja ja muutoin kadut hiljenivät täysin. Vain kulkukoiria jolkotteli suuntaan jos toiseenkin ja saatteli turisteja hotelleihinsa makupalojen toivossa.

Nautimme uudesta kulttuurista, jossa tietysti räikein eroavaisuus oli suuri ladyboy-osuus. Ilmeisesti jopa 10% maan väestöstä lukeutuu jonkinsortin vähemmistön edustajiin. En oikiasti edes tiedä, voiko tällöin enää puhua "vähemmistöstä", kun miusta tuntui että hotellin
henkilökuntakin oli suurimmaksi osaksi niitä, joista ei tiennyt sanoakko "sir" vaiko "miss".  Osa oli kovin alkuvaiheessa vasta muutostaan, joten he olivat edelleen miehen vartalolla ja möreällä äänellä varustettuja leidejä, joilla oli silti tarkoin valitut hiuskukat sävysävyyn luomivärien ja pitsipaitojen kanssa.  Osa taas paljastui ajan kanssa huomaamatta.  Kuten miehelleni järkytykseksi edellisillan thai-hieronnan antanut nainen, jolla olikin seuraavana päivänä parta jäänyt ajamatta.  Tai kun Phuketin reissullamme eksyttyämme tyttöbaariin nauttimaan silmänruoasta, tajusimme jossain vaiheessa, ettei pöytämme tankotanssija itse asiassa ollutkaan nainen...

Reissuun mahtui niin rentouttavia hetkiä, kuin painajaisiakin. Ensimmäinen tuli vastaan heti ensimmäisenä päivänä miun joutuessa törmäyskurssille meduusan kanssa aamu-uinnilla. Onneksi kyseessä oli joku epäkurantti yksilö, ja palovammoilta vältyttiin.  Vannoin silloin, etten ui enää missään, missä en näe selvästi ympärilleni, mitä vedessä vaanii. Parin päivän kuluttua kelluessani kristallinkirkkaassa vedessä korallien yläpuolella kymmenien moniväristen nemo-kalojen keskellä, huomasin pelkääväni silloinkin. Nehän tulee ihan iholle!!

Okei, eli ei miusta snorklaajaa tule eikä sukeltajaa;) Ei sen puoleen, huomasin tulleeni hetkeen, jota en ikäpäivänä olisi ennen voinut kuvitellakkaan.  Siis koskaan ikinä en olisi voinut kuvitella pelkääväni vakavissani puolen vuoden sisään kaikkea seuraavaa; sotaa, ebolaa ja tsunamia. Koitti meinaan se hetki, kun mies rynnisti herättämään miut päikkäreiltäni naama valkoisena.  Lähistöllä oli ollut maanjäristys.
Sillä samaisella sekunnilla miulla meni vatta sekaisin, ja kyseinen ilta meni hermoillessa vähän väliä vessassa.
Sinä yönä nukuttiin koiran unta vain muutama tunti, hätälaukku pakattuna ja vaatteet valmiina evakuointilähtöä varten. Olin painanut mieleen kaikki hotellimme pelastusrenkaiden sijainnit ja juoksin parvekkeelle mustaa merta tähyilemään jokaisesta äännähdyksestä ja äänettömyydestä.  Rankkaa puuhaa oli. Eritoten kun seuraavana päivänä jatkoimme Phukettiin lautalla.
Kyseinen lautta oli jaettu selvästi A-, B-, ja C-luokan tasoihin.  Liputhan toki oli kaikilla samat ja oikeutti istumaan mihin vain tilaa sattui löytämään. Keskitaso oli selvästi A-luokka, siinä oli baaritarjoilukin ja jokaisen penkkiin oli kiedottu viimeistä huutoa olevat pelastusliivit. Yläkansi ajoi B-luokan tasoa, siellä oli mahtavat maisemat, muttei tarjoilua ja pelastusliivitkin olivat perustasoa.
Myö löydettiin tilaa vain pohjakerroksesta, jossa oli pimeää kuin persiissä ja pelastusliivit vastasivat toimivuudeltaan sitä, kuin sitoisi lakanat vyötärölleen hypätessään mereen.
Kiva.

Vaan eipä mitään. Tsunamia ei tullut, päänahka paloi rakoille, iho hilseilee jälleen niinkuin luteella konsanaan, Finski pysyi ilmassa jälleen kerran (vaikka menomatkalla mies joutuikin istumaan koko 10 tuntia penkillä, jonka istuin oli irti, ja paluumatkalla meille tarjoiltiin punaisia sämpylöitä, jotka myöhemmin kerättiin pois tarkempia tutkimuksia varten...) ja kentällä tuli taas itku kun koti-ikävä ja helpotus kohtasi toisensa. Lapset olivat hyvin syöneet (ja polttaneet meiltä tilit tyhjiksi...), koirat lensivät riemusta ja vain yksi jyrsijä oli päässyt hengestään reissun aikana. Sana "vain" sen vuoksi, että meillä on jälleen kourallinen elämänsä ehtoopuolella kulkevaa rottavanhusta joilla kilometrit on jo täynnä. Näin ollen se, että vain yksi hiirulainen oli ketarat ojossa, oli positiivinen yllätys.  Ei tarvitse heti kotiinpaluussa lähtä suorittamaan joukkohautaamista;)

PaskaMutsi-syndrooma

Ja jälleen on se aika vuodesta, jolloinka vuoden aikana kerätyt ylimaksetut veropennoset pääsevät käyttöön.  Nimittäin matkana palmun alle. Tällä kertaa Intiasta poiketen matkaammekin Thaikkulandiaan ihmettelemään uusia maisemia.
Vaikka jo pitkän aikaa olen kaivannut lapsivapaata hetkeä, niin ajatuskin kahdesta viikosta niistä erossa saa sydämen sieppaamaan ylimääräisiä rytmejä. Ei se näin pahalta vuosi sitten tuntunut...

Uskon, että äiteihin on rakennettu jo raskausaikana jonkinsortin ylimääräinen asetus, joka sitoo tämän lapseen paitsi rakkaudesta ja velvollisuudesta, niin myös fyysisestä tarpeesta.  Sillä ero vauvasta saa voimaan pahoin, ihan fyysisestikkin. Ikävä on raastava ja kova.  Toisilla se eroahdistus tulee kolmen viikon kohdalla, toiset eivät voi kuvitellakkaan edes baarireissua lapsen ensimmäisen kolmen elinvuoden aikana.   Itse itken erotilanteessa, parun silmiä punaisiksi jo kentällä.  Mutta kun lomafiilis pikkuhiljaa hiipii lentokoneen muodossa, on ensimmäinen viikkoa suoranaista nautintoa.  Toisen viikon taitteessa alkaa haikeus, ja viimeiset päivät menevät ikävää poratessa ja tunteja laskiessa kotiovelle.

PaskaMutsi-syndrooma on vieläpä sellainen, joka tulee aina yllättäen nurkan takaa, ja osuu kuin märkä rukkanen poskelle.  Se tyyperryttää ja saa tuntemaan itsensä alhaiseks ameebaksi.  Koen tätä vähän väliä milloin missäkin riitatilanteessa, konkreettisemmin mokattuani jotain huolella.  Jättäessäni esimerkiksi lapset sisälle lukkojen taa ja itseni pihalle tupakalle mentäessäni, tai kun tarhasta meinaa takertua väärä geeniperimä mukaan  koska kaikki alle viisivuotiaat näyttävät samalta niissä toppapuvuissaan...
Mutta lomallelähtö on yksi sellainen mikä  aiheuttaa huonoa omaatuntoa.  Ihan syyttä suotta mielestäni. Tiedänhän, että lapsillani on hyvät hoidot järjestetty loman ajaksi.  Ne lomailevat mummoloissa, viettävät laatuaikaa isompien sisarustensa kanssa, käyvät uimahalleissa ja lemmikki-eläintiloilla. Ne tuskin edes huomaavat vanhempien uupumista omalta hauskanpidoltaan, ja kun sitten tajuavat, ne odottavat lähinnä tuliaisia.  Että ihan turhaan myö porataan silmiämme päästämme:)

Mutta se on se huoli silti aina.  Tai lähinnä nuorimmaisesta.  Tuollainen 4,5-vuotias ymmärtää jo mihinkä isi ja äiti menevät, osaa katsoa kalenterista koska myö tullaan takaisin, ja jännää niitä lahjoja. Mutta puolivuotiaalle on vaikea selittää, että myö kyllä tullaan takaisin. On vaikea kuvitella mitä sen ikäinen tuntee, poteeko se ikävää vaikka ympärillä onkin edelleen ne elämän tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset?
Pahin pelkoni on joskus ollut, että sen ikäinen unohtaisi omat vanhempansa sen kahden viikon aikana.  Että kun myö tultaisiin takaisin kotiin, niin oma lapsi vierastaisi.  Se olisi paha isku.
Vaikka sitä kuinka miettii, että esikko oli juurikin sen puolen vuoden ikäinen  kun myö se ekan kerran jätettiin niin pitkäksi aikaa hoitoon ja lähdettiin reissuun, niin hyvin kaikki meni, tyttö oli iloisena vastassa, eikä näytä traumatisoituneen meidän reissuista;)  Silti.. Se fyysinen pahoinvointi ikävästä odottaa taas. Oikein hirvittää.