I choose my fight

Josko keittiön lattia oli alunperin se, mitä luulimme talomme heikoimmaksi lenkiksi, niin järkytyksenähän tuli huomata olohuoneen lattian uivan ihan kirjaimellisesti eristeiden alta. Vettä oli ihan sitä itseään ja semmoisenaan bitumimaton päällä, sekä sen alla.
Jotta saisimme katkaistua talomme läpi kulkevan virtauksen, palkkasin apuvoimia ja kaivinkoneita ynnä muita operoimaan pihan puolta. Operaatio salaojitus, maanvaihto ja tien pudotus ei sujunut sekään ongelmitta, sillä piakkoin huomasimme talon olleen rakennettu osista. Josko siis olohuoneemme uima-altaasta huolimatta oli kunnon sokkelilla varustettu, ei sitten taas talon toisessa päädyssä sijaitseva tuleva kylppäri kauhuksemme sijainnutkaan käytännössä minkään päällä. Tai sitten juuri siten, makoillen ei-minkään päällä.. Pelko kylppärin nurkkauksen totaalisesta tipahtamisesta kesken kaivuutöiden oli todellinen ja tuntui kurkun kuristuksena pitkään.
Kun sitten ajatte
lin sen olevan tähän hetkisten ylläripylläreiden kärkisijalla, huomasimme makkarin virheettömän lankkulattian purettuamme talomme olevan poikki koko perustaltaan. Tämän lisäksi makuuhuoneen ulkonurkan betonilattia oli sortunut. Kiilamääristä päätellen jo varmaan 50v sitten, mutta niin sorruin minäkin, meinaan tupakkaan.
Kyllä vain, mitä tekee kypsä kuuden lapsen vetoisen perheen äiti, jolle timpuri havainnollistaa lattian romahdusvaaraa nitkuttelemalla varpaillaan koko valulaattaa? No painuu kioskille ja ostaa askin tupakkaa.

Siihen katkesi meidän salaojitus ja kaivinkonekuski hälytettiin paikan päälle kiireesti lappaamaan savet takaisin kyseisen nurkan tueksi. Nyt meillä on siis savella tuettu talo ja perunamaa makuuhuoneessa. Ei ihan jokanaisen saatavilla olevaa unelmaa, vai mitä?

Hysteeriyys tuntuu jatkuvan edelleen. Vaikka tällä haavaa tuntuu taas sotasuunnitelman olevan selvä ja auringon paistavan huomenna, niin en voi olla ajattelematta kauhuissani, että vielä olisi kahden huoneen lattiat purkamatta. Jaksanko todella enää vastaanottaa niistäkin karmaisevia uutisia? Tähän mennessä kun uutinen uutisen perään on ollut toinen toistaan huonompia. Olisikin vain pysynyt siinä keittiön mädässä lattiassa ja huonosti eristetyssä sienettyneessä maakellarissa niin kaiki olisi kovin toisin..

Tällä haavaa meillä pakertaa venäläinen eläkeläispappa kultahampaineen, joka on osottautunut kullaksi koko painoluokassaan. Se painaa pitkää päivää halvalla, ja vain muutaman kerran pysähtyy tankkaamaan itseään mustalla teellä. Se tekee sen, mitä mie tein ennen sitä itkien ja nauraen vuoroin perään. Nyt olen arki-illat siis saanut olla laittamassa lapsia nukkumaan ja käynyt niiden kanssa kylvyssä. Podin huonoa omaa tuntoa paitsi siitä, etten käyttänyt jokaista vapaata sekunttiani talon parissa, mutta myös siitä, etten ollut läsnä lapsilleni.

Ikävöin niin paljon, vaikka ne onkin lähellä. Missasin nuorimmaisen ensiaskeleet, ja lopulta kun tuo hoidosta hakiessa käveli vanhan mummon lailla miun luo, purskahdin itkuun.
Kumpa tuo valmistuisi itsestään. Tai ainakin raakapinnoille saakka.

Purkutuomio EI ole vaihtoehto!

Niin vain sitten kävi meidän onnellisten tilanomistajien, että uusi kotimme paljastui haastavammaksi kuin olimme osanneet odottaa.

Purimme keittiön lattian, joka oli mätä, ja josta tiesimmekin. Poistimme lapiotolkulla sientä, joista aloitin stressaamisen välittömästi. Ja läjän märkää purua. Seinän alajuoksut olivat pahoin kastuneet, ja maakellarin täyttö vuosi takaperin epäonnistunut täydellisesti.
Kutsuin asiantuntija nro. 1:n kylään. Hän oli raksa-aikojeni työnjohtaja. Osaava kaveri.
Mietin kapillaarikatkoja, bitumointia, eristelevyjä, ja kaikkien niiden eri vaihtoehtoja ja järjestystä. Tarkoitushan oli saada 75 vuotta sitten rakennetun talon perustukset toimimaan soveltamalla uutta ja vanhaa, siten että materiaalit hengittää juuri sen verran kun eristämättömät ja vituralleen tehdyt pohjat vaativat. Pääsimme piakkoin yhteisymmärrykseen työjärjestyksestä. Tilanne ei kuulema ollut ollenkaan niin paha kuin hän oli kuvitellut ja uskoi täysin miun kykenevän hoitamaan homman niin sanotusti kotiin.
Huomattavasti keveimmin mielin siis lähdin asioimaan rautakaupassa. Ihastelin samalla laminaattimalleja ja poimin ideoita keittiöön. Kotona oli silti vastassa asiantuntija nro: 2, mieheni raksaveli, joka oli mittareidensa kanssa tullut toteamaan että ei ole koskaan märempää pohjaa nähnytkään. Kysyi, että onko meillä laittaa sataatonnia remonttiin, jossa taloamme tunkattaisiin ylös tolppa kerrallaan ja muurattaisiin sokkelia lisää ja valettaisiin uutta lattiaa ja toivoisimme ettei koko komeus romahda korttitalon lailla kesken mittavan ja piiiiitkän ja kalliin operaation aikana, vai... Puretaanko koko paska?

Muistan vain etsineeni tuon miehen ilmeestä jotain pientä vinkkiä siitä, että kyseessä olisi vitsi. Että hän naurahtaisi piakkoin ja sanoisi ettei tilanne nyt ihan oikiasti niin paha ole, ja sitten antaisi korjausneuvonsa.
Sitä ei tullut.

Olimme ostaneet purkukuntoisen talon.

Pyörrytti, oksetti, huimasi. Itkin pihalla ja poltin tupakkaa kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen enkä osannut kuin änkyttää. Siitä onkin seurannut nyt läjä hysteerisiä päiviä, jossa iltasin nakerran torpan lattiaa pala palalta auki, ja tanssin jokaisen kuivan eristeen ja palkin nähdessäni, ja itken jokaisen märän kohdan löydettyäni. Illalla pitää lopettaa aina kuivaan kohtaan, jotta olisi edes teoreettisesti mahdollista nukkua yöllä, mutta totuushan on silti se, että mie olen valvonut nyt 3,5 viikkoa yhtä soittoa. Kiloja on varissut kolme, ja miusta ei todellakaan jää edes varjoakaan jäljelle vuoden loppuun mennessä jollen pian ala saamaan tätä stressimäärää kuriin.

Olen vuoroin kuin soturiprinsessa uhkuen taistelutahtoa ja vakaata aikomusta pelastaa kotitalo, ja vuoroin hyttysen pistosta lyyhistyvä hermoraunio joka ei kykene enää itseäänkään kantamaan.
Edelleen olen vakaasti sitä mieltä, että 75-vuotias talo ei voi ollakkaan uuden veroinen. Oltuaan 20 vuotta kylmillään, se ei voikkaan olla laataltaan kuiva. Varsinkaan ilman salaojia ja eristyksiä. Mutta jos se on  seisonut ryhdikkäänä ja suurimmalti osalti rungoltaan kuivana, niin miksei se seisoisi vastakin, jahka viat on korjattu?  Ja laattahan tulee olemaan aina kostea. Sitä ei vaan rutikuivaksi saa taikomallakaan, mutta onhan niitä muitakin taloja riskirakentein rakennettuja, joissa on saatu ongelmat kuriin erinäisin toimenpitein. Miksei tässäkin?

Nyt vastaanottamaan kaivinkonekuskia, joka tulisi viikonloppuna kaivamaan salaojitusta ja muokkaamaan maata. Tilasin äskettäin sepelit, maanantaina saan paikan päälle jälleen yhden asiantuntijan, joka pohtii sopisiko laatan päälle niin sanottu ilmanvaihtomatto, joka on kosteille ja sairaille lattiarakenteille suunniteltu tuuletusjärjestelmä.
Olen  kaivanut vanhat rakennustiedon oppikirjani esiin ja yritän lukea niitä monen vuoden tauon jälkeen, vaikka tällä väsymyksellä ja hysterialla en tahdo saada yhdestäkään lauseesta selvää.

Voi luoja, nyt tarvitaan apua!

Skunk Projekt + talokauppoja

Elämä on valintoja täynnä, ja ihmeitä, loputtomia ihmeitä! Yleensä ne tulevat yllättäen ja juuri silloin kuin niitä vähiten osaa odottaa.

Merkittävin tässä kuluneiden parin viikon sisällä tapahtuneiden hetki oli se, kun naapurin pappa päätti laittaa tiluksensa myyntiin. Miehän ostin aikoinaan tämän torpan siten, että se lohkottiin vaan erilleen kantatilastaan. Jo silloin hupsuna parikymppisenä haaveilin, että koittaisi joskus hetki, jolloin raha-asiani olisivat niin hyvällä mallilla, että voisin lunastaa lopputiluksetkin itselleni. Tämä kun on tällainen vanha maatila, mie olen pyörittänyt tätä sekasortoista ja kovaäänistä uusioperhettäni kaikine lapsineen ja elukoineen tässä, ja pappa pitänyt päärakennusta kesämökkinään. Emme varmasti kovaäänisyytemme ja pihamme sotkuisuuden vuoksi ole olleet unelmanaapureita, mutta vastapainoksi olemme huolehtineet myös hänen tontistaan osittain. On leikattu nurmikkoa, korjailtu sipulipenkkiä myrskyjen jäljiltä, korjailtu pihatietä, tehty murkkutorjuntoja ja tilattu metsästäjiä kun on huomattua supikoirien ja mäyrien villiintyneen taas tontilla. Olemme toimineet vahtikoirina ja varjeltu tilaa, kuin ikään silmälläpitäen että jonakin päivänä se voisi olla omamme.
Sitten se hetki koitti. Pappa sanoi olevansa väsynyt ja kertoi meillä olevan etuosto-oikeus tilaan niin halutessamme.
Kahden päivän päästä pihaan astui kiinteistövälittäjä. Mieheni juoksi pihalle ja lyöttäytyi katselmuskierrokselle hokien meidän ostavan tilat. Jäimme levottomina odottamaan hinta-arviota, jota ei koskaan tullut. Reilu viikon kuluttua soitettuamme papalle kuulimme välittäjällä olevan jo ostajia tilalle. HÄNEN lisäkseen.
Syntyi sanaton paniikki ja myö yritettiin saada välittäjää kiinni, mutta eihän se mokoma vastannut.. Mie laitoin tekstaria, mutta vastausta ei kuulunut. Laitoin sähköpostia jossa muistutin ystävällisesti etuosto-oikeudestamme jonka meinaisimme käyttää. Ei vastausta.
Mie täytin paniikissa lainahakemukset joka jumalan pankkiin ja valvoin yön itkien jokaista rahallista virhettämme joita olemme mökeltäneet kuluneen 8n vuoden aikana monta.
Seuraavana aamuna soitin kiinteistövälittäjä-isälleni ja itkin lisää. Isäni sai välittäjän kiinni, joka totesi meillä olleen kyllä tarvittava aika järjestää asioita. Hänen osuutensa oli ollut käyntikortti, jonka yhteystietoihin hän ei kuitenkaan vastannut. Laina olisi ilmeisesti pitänyt hakea ilman tietoa kauppahinnasta, tai mitä se pitää edes  sisällään. Uskomatonta!
Laitoin jälleen s-postia, jossa kerroin odttavani tarvittavia dokumentteja kohteesta pankkineuvottelua varten, ne sitten sainkin.

Ja kuin ihmeen kaupalla, pankkivirkailija joka ei ensin näyttänyt pitävän meistä lainkaan (kaivoin kesken neuvottelun vieläpä tukastani elävän lentävän muurahaisen, joten olin varmaan hehkeä ilmestys. Toisaalta, edellisen hakijan paidassa luki kissankokoisilla kirjaimilla PASKA!, joten ehkä elävät ötökäät jäivät kakkoseksi tässä erikoisessa pukeutumisessa) päätti tuo rempseä nainen yhtäkkiä kuitenkin myöntää lainalupauksen!
Laitoin jälleen välittäjälle s-postia, jossa kerroin kauppojen syntyvän pikapuoliin, ja vastaukseksi tuli tyylikäs "onnex olkoon".  Siis X:llä, kuten mie rustasin kaikki kolmentoista vanhana:D

No, joten pääsemme kuin pääsemmekin kohta kaupat tekemään, ja sitten aloittamaan mittavan remontin.  Nyt, köyhimmillämme ja väsyneimillämme:) Mutta onnellisina, pirun onnellisina.

Sitten jotain muuta. Olen jo puolen vuoden ajan ylläpitänyt itselläni eräänlaista Skunk Projektia, jossa oli tarkoitus saada haettua lemmikkiskunkki Briteistä Suomeen. Tästä miun pitää tehdä kokonaan oma juttunsa, mutta pähkinänkuoressa voin kertoa viettäneeni tietokoneen ääressä tietoja etsien vähintään sen satakunta tuntia. Olen asioinut Suomen ympäristokeskuksen kanssa, EVIRAn ja Suomen riistakeskuksen kanssa. Olen selvitellyt lupia ja yksityiskohtia vaatimuksista. Suomen laki kun ei skunkkien kohdalla oikein ole yksiselitteinen. Se on joko laillinen tai laitoin, riippuen keltä kysyy. Toiset vaativat tarkat dokumentoinnit omistuksista ja tuonneista, kun taas toisaalta skunkki ei olisi vaatinut edes rokotuksia.
Kaikki oli edennyt todella pitkälle. Miulla oli lupapaperit vetämässä ja skunkki valittuna ja valmiina Briteissä. Kuljetukset olivat yksityiskohtia lukuunottamatta tiedossa. Kaikki oli valmiina, kunnes sitten eilen sain Riistakeskukselta kieltävän päätöksen. Päätös perusteltiin mielestäni mielivaltaisesti oletuksiin että yrittäisin salaa kuitenkin poistattaa hajurauhaset, joiden poistaminen mukavuussyistä on kielletty sekä Suomessa että Briteissä. Tämän lisäksi riskinä oli raivotauti, vaikka puhe oli koko ajan lemmikistä, joka matkustaisi sirutettuna ja rokotettuna. Riistakeskus ei ilmeisesti luota rokotuksiin.  Kolmanneksi, pelättiin skunkin karkaavan ja lisääntyvän hallitsemattomasti.
Näin jo sieluni silmin, miten Suomen kaikki kymmenen skunkkia karkaavat kerralla ja perustavat oman populaation. Ihan heti ei treffeille pääse, sillä lähin skunkki asustaa noin 60km päässä.
Tämän lisäksi päätöstä perusteltiin sillä, että JOS kaikki muutkin hommaavat skunkin, niin stten riski on iso.
Spekulaatiosta  tuohtuneena tuohtui myös Suomen pieni mutta ponnekas skunkkiryhmäkin. Tänään olemme päättäneet perustaa ihan oikea yhdistyksen, jotta harrastajina voisimme tuoda ihmisten tietoisuuteen mitä skunkki oikiasti on lemmikkinä. Miten koko käsitys skunkista on vieras käsite ihmisille ja miten omistajiin suhtaudutaan varauksella.

Kohta olen hukkumassa projekteihini:) Henkilökohtaiseen haluuni panostaa sadalla prosentilla useaan asiaan, vaikka jaksan hädin tuskin ruokaa laittaa.

Mielenkiinnolla odotelle:)

Hiljalleen toipumista

Takana on nyt laskujeni mukaan kutakuinkin reilu 6vkoa tupakoimatonta aikaa. Sortumisia takana tasan yksi. Nikotiinitonta sähkötupakkaa on tullut imeskeltyä pahimpiin sosiaalisiin paineisiin. Yksin ollessa tupakan himo on ollut siedettävää.
Tässä sen taas näkee, miten ihminen on ohjelmoitu tuttuihin toimiin. Kuin Pavlovin koirat konsanaan. Olin sentäs vähän aikaa sitten kahden viikon lomalla, ja koko tuon loman aikana ei tehnyt mieli tupakkaa. Ei edes käynyt mielessäkään! Ei jumankauta vaikka rohkeasti otin yhden siiderinkin kerran ja iltaisin tissuttelin baileyssiä katsoessani vaunun telkkarista Housea. Mut on nähkääs ohjelmoitu siihen, että vapaa-aikaan ei kuulu tupakka. Ei omiin oloihin, ei kotioloihin. Vain työtä helpottamaan ja sosiaalisiin hetkiin.
Koin oloni vähintäänkin siis voittajaksi, kunnes koitti taas se työmaanantai, ja ensimmäisen take away-kahvini jälkeen huuleni alkoi taas napsumaan tupakan puutetta.
Kielen makunystyrät odottivat sitä tupakan makua, huulet tuttua tupakan muotoa, keuhkot sitä epäterveellistä savua, ja koko pääkoppa sitä ensimmäisestä henkäisystä tulevaa  euforiaa.
Siihen tunteeseen  verrattuna joku S-Marketin kahdenkymmenen euron sähkösavuke mukamas-tupakanmakuisine litkuineen on kuin alkoholistille ojentaisi Pirkan holitonta omppusiideriä siinä pehmeäksi muovaantuneessa puolentoista litran muovipullossa. Huono korvike! Pirun huono!
Itse asiassa niin huono, että jätin turvautumatta moiseen, josta syntyisi pahimmillaan vaan vielä suurempi vitutus.

Vaan vihdoin sitten jotain edistystäkin. Avaavaa lääkettä en ole käyttänyt, kortisoniakaan en enää. Yska on hillitympää, vaikkei sekään kokonaan ole poistunut. Väsymys on läsnä päivittäin, mutta toimintakuntoisena olen pysynyt. Töissä teen edelleen lähestulkoon päivästä toiseen historiallisia asiakaskäyntimääriä. Väsymys ryöpsähtää näkyville vasta kotimatkalla ja kotona on turvauduttu jo tovin aikaa roiskeläppäpitsoihin ja muihin valmissapuskoihin, koska olen ollut liian väsynyt edes yrittämään saamaan aikaan mitään syömäkelpoista. Yhtäkään illan leffaan en ole nähnyt. Viisi ensimmäistä lomapäivääkin ensimmäisestä kahden viikon jaksosta käytin nukkumiseen.

Olen tehnyt itselleni palkitsemisjärjestelmän erinäisiin arkisten askareitten läpikäymiseen. Se, että saan siivottua talon kuten aina ennenkin, pestyä kolmet koneelliset pyykkiä, tai mitä hyvänsä, olen ansainnut herkkua. Koska keväällä onnistuin jo saamaan itseni irti sokeriherkuista suurimmaksi osaksi, on palkitsemisistani koitunut toisinaan ihan fyysisesti paha olo, kun pienempään sokerimäärään tottunut keho yhtäkkiä huitaseekin jonkun berliinimunkin nassuunsa. Ainoa ero, mitä aiempaan uuteen sokeritottumukseen ja nyt tupakoimattoman tilan sokeritottumukseen tulee, on yllättävä suklaanhimo. Se on herännyt pitkästäpitkästäpitkästä aikaa taas eloon. Ja pahimpien tupakanhimojen hetkillä tekisikin suunnattomasti mieli sitten suklaapatukkaa korvaamaan sitä mielipahaa. Ja pakko myöntää, että sitä olen itselleni myös hakenut sitten, vaikka näin kovin paljon vaivaa vieroittaakseni itseäni siitä kohtuuttomasta sokerimäärästä joka hallitsi iltojani ja kerääntyi lanteille nautittuina herkkuina.
Nythän on niin, että paino on jatkanut laskuaan, ja vaikka hauskaa onkin se, ettei farkut enää purista tai kiristä, niin ei niiden silti tarttisi alkaa roikkumaan... Tavoitteiden ohi on menty, eikä pidemmälle todellakaan tarvitsisi enää mennä.

Tasapainoilu terveellisen elämän kanssa ei olekkaan niin helppoa. Nyt siis olen tupakoimaton, normaalisti alkoholinkäyttöni on likipitäen olematonta ja nukkumaankin olen mennyt varhain. Paino laskee terveellisellä ruokavaliolla, joten olen nyt nostanut kalorimääriä herkuilla vaikka niistä tulee öklö olo. Mutta pelkästään ruokamäärän lisääminen ei nyt kyllä tunnu auttavan, sillä kroppa kuluttaa taas ihan eri tavalla energiaa kuin kotiäitinä ollessa. Liikunnan halu on ollut valtava, mutta pelko akillesjänteiden katkeamisista sen keuhkolääkkeen vuoksi vielä suurempi. Viimeiset 6vkoa siis jätin välistä kaikki varsinaiset liikunnat ja tyydyin ihan arjen omaan liikkumiseen. Mutta vaikka kirppiskierroksillakin yhdistyy huvi ja hyöty kävelymäärältään, niin ei se onnistunut täyttämään sitä tyhjää tilaa mikä tuli vastikään omat lajinsa löytäneelle ja liikunnan riemun keksineelle ihmiselle.
Aiemmin tällä viikolla siis otin riskin, ja menin tankotanssiin. Siitäkin huolimatta, että oikea jalan akillesjänne tuntui pirun aralta, ja oli siis tuntunut siitä saakka kun viikkoa aiemmin olin sängyssä ojentanut jalkaani. Joko se troppi oli piruvie ihan oikiasti todella jymäkkää nuille jänteille, tai sitten tässä on jotain psykologista. Mutta siis, mietin pitkään sidonko nilkat joillain tukisiteillä varuiksi, mutta jätin sen sitten kuitenkin tekemättä.

Edelleen, siis ihan edelleen olen varmistunut siitä, että ellen tuossa tankotanssissa itseäni onnistu jotenkin pahoin telomaan, niin se on kyllä toinen lajeistani:) Se, ja pilates. Se on koukuttavaa, kaikesta siitä kipumäärästä huolimatta ja kaikista niistä mustelmista huolimatta.
Hulluahan siinä on se, että se tanko sattuu oikiasti ja aivan saatanasti. Se repii nahkaa, se polttaa, ja sattuu siis aivan tolkuttomasti. Ja kaikesta siitä kipumäärästä per osumakohta, syntyy silti vain yksi herneen kokoinen mustelma. Jos sitäkään. Paikka paikoin ilmestyvät kämmeneen kokoiset sinelmät saavat sitä vastoin miettimään että kuinka paljon on mennyt liikkeessä pieleen, että sellaiset verenpurkaumat on ihon alaisesti onnistunut saamaan?
Mutta se palkinto onnistuneista liikkeistä, se on huikea:)
Olen kehityskelpoinen kuulema. Vähäiseltä kokemukseltaa nopeasti oppiva. Josko viimeksi vielä joutseneni muistutti kuolemaa tekevää harakkaa, niin kyllä se nyt jo oli joutsen. Tosin kituva sellainen, mutta hell yes! Se oli joutsen!!
Kiitos tilaamani grippiavun, sain myös hikoilevat käteni kuriin, ja tipahdin tangolta vain kerran. Reväytin ehkä puolikkaan perseeni myös pyrkiessäni tangolle pää alaspäin, mutta kolmannella yrittämällä pääsin lopulta siihenkin.

Sotavammani verrattaen edelliskertaan olivat liki olemattomat, jos ensikerrasta polveutui jo pitkälle yli toistakymmentä mustelmaa pelkästään oikeaan jalkaan, ja tällä kertaa ympäri kehoa ilmaantui vain muutama yksittäinen ja suurin oikean jalan polvitaipeeseen. Se on kyllä edelleen pirun kipeä vielä neljänkin vuorokauden jäljiltä..
Mutta ensiviikolla uusiksi:)  Älkööt mitkään akillesjänteet tai muutkaan vaivat viekö multa tätä liikkumisen iloa!

Sotavammat ensikerralta

Sotavammat nyt toiselta kerralta

Tupakoitsijan taivas

Tupakoitsijan taivas saattaa olla ihan kirjaimellisesti taivas. Tai helvetti, miten kukakin sen tahtoo määritellä. Tupakoitsija taivas on myös loputön määrä savukkeita ja pannutolkulla vahvaa kahvia. Tai energiajuomaa, kaljaa, viskiä. You just name it.

Itse olen nyt ollut 3vkoa polttamatta sortuen vain yhteen tupakkaan reilu viikko sitten. Olen joutunut opettelemaan juomaan kahvia ilman tupakkaa. Olen joutunut opettelemaan pitämään lounastaukoja ilman ruokatupakkaa. Olen piru vie jopa juonut siideriä ilman tupakkaa!
Elämäni on kaaosta.

Ennen rytmitin työpäiväni tupakoiden mukaan. Aloitin jokaisen työkokonaisuuden tupakalla. Päätin sen myös tupakkaan. Aloitin lounaan tupakalla. Ja kahvitauon. Ja jokainen myös päätettiin tupakkaan. Rapputarkeissa tietty väli kerroksia tehtiin tupakkataukojen välissä. Sillä haettiin hengähdystaukoa, ja sillä kirjaimellisesti saatin päivän juoksuihin sydänrytmiä tasapainottava ja rauhoittava tauonpoikanen.
Nyt olen vain juossut. Koska pysähtyessä alkaa tekemään mieli tupakkaa, en siis pysähdy. Koska ruoan yhteydessä rupesi tekemään mieli tupakkaa, välttelin lounaita. Koska ennen pidin itseni hereillä tupakalla ja kahvilla, nyt vain kittaan kahvia joka sekin saa aikaan tupakanhimon, ja sitten juoksen kahta kauheammin, jotta saisin sen pois mielestä.

Mietin miltä tupakka tuntui sormien välissä, miltä se tuntui huulen syrjässä. Miltä se maistui, ja miten sen henkeen vetäminen oli rentouttavaa. Miten se oli aina oikean mittainen piristysruiske. Mietin miten se sytytettiin, ja kuinka se sammutettiin. Mietin myös miten ennen vihasin tupakan hajua (piti aina pistää itsekkin tupakaksi jos vieressä poltettiin, sillä tämän jälkeen sitä hajua ei itse enää haistanut) mutta nykyisin se on huumaannuttava.
Haaveilen tupakasta monen monituista kertaa päivän aikana, mikä on hullua, koska ei tämä ole ensimmäinen kerta kun olen näin pitkään polttamatta. Erona tässä vain on se, että ennen pidin taukoa ilman aikomustakaan lopettaa. Nyt ei ollut vaihtoehtoa

Mietin saanko kahvitauoistani enää koskaan irti sitä samaa nautintoa kuin aiemmin. Ja voinko koskaan enää mennä viihteelle? Olisiko aivan karmeaa kerran vuodessa polttaa yhden baari-illan ajan? Soisinko itselleni sen nautinnon, vai karkaisiko mopo heti käsistä?
Toisaalta, kun vaan mietinkin keuhkojeni tilaa, en uskalla edes miettiä viihteistä iltaa.
Kortisonista on nyt tauko, muut lääkkeet on syöty jo loppuun. Veriarvot saatiin normaaliksi, mutta olo on edelleen huono. Vointi on uupunut kaiken aikaa, hereillä pysyttely haastavaa. Kaiken lisäksi nyt on jälleen kuudetta päivää jylläävä tauti päällä, joka vie äänen, käheyttää kurkun ja tekee olon todella veteläksi. Ja paino tippuu.

Alan epäillä, että tässä on nyt jotain muutakin vialla, enkä osaa olla pelkäämättä, etteikö se varjostuma voisi olla muutakin kuin vain varjostuma...

Ja silloin aika pysähtyi hetkeksi...

Kärsittyäni 4kk ajan jatkuvasta sairastelusta ja yskästä, räkiksestä, kuumeilusta, you just name it, menin sitten kahden yskän vuoksi valvotun ja oksennetun yön päätteeksi työterveyslääkärille Mehiläiseen. Lääkäri, jonka ennen olen tuntenut lupsakkana vanhana herrana, tuohtui silti silminnähden. Mun keuhkohistoriallani (3 keuhkokuumetta, kymmenkunta keuhkoputkentulehdusta, 14v tupakointia) saavutetaan parannettavasta keuhkosyövästä parantumaton ihan vain muutamassa kuukaudessa. Niin, ja siis että oisin ylipäätänsä onnekas, jos saisin vain syövän... Keuhkoauhtauma onkin kuulema vielä tukalampi. Hidasta tukehtumista päivästä toiseen.

Tunsin oloni hölmöksi. Ehkä neljän kuukauden mittainen henkeähaukkominen ei ollutkaan "pitkiintynyttä yskää". Ehkä olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten mennä yksityiselle, eikä käydä hakemassa vauhtia mäntsälän tk:sta, josta kirjoitettiin ab-kuuri "nielutulehdukseen", vaikka neljään kertaan sanoin vian löytyvän varmasti taas keuhkoista. Ehkä olisi pitänyt hakeutua hoitoon jo aiemmin. Ja ehkä olisi pitänyt ylipäätänsä olla polttamatta.

"Ootko edes harkinnut tupakoimisen lopettamista?"
*hiljaisuus* "olen mä tänään ollut polttamatta..."
"Niin. Kellohan vasta on kymmenen aamulla. Mutta alkuhan sekin on."

Miut talutettiin samointein keuhkokuviin ja sitä kautta labraan. Tuloksia odotellessa hain kahvia ja mietin, että kumpi olisi pahempi vaihtoehto lapsille. Se, että esikoinen särkisi sydämensä totaalisesti menettäessään äitinsä, vaiko se, ettei nuorin lapseni edes muistaisi äitiään?
Itku tuli kurkkuun ihan väkipakolla. Entä mieheni? Se hajoaisi totaalisesti, ja musta tulisi hänen tukijansa, vaikka sairastuttuani mie tarttisin nimenomaan parantumiseen uskovia ja tukevia ihmisiä ympärilleni. Näkisin oman heikkouteni hänen silmistään.

Mietin, olisiko tämä se hetki jonka tulisin muistamaan ikuisesti.
Olin Torremolinoksessa irkkubaarissa kun Anna Nicole Smith kuoli. Olin koirani kanssa lenkillä kun suomi voitti jääkiekon mm-kultaa vuonna 95. Mutustin kuivaa aamupalaleipää WTC:n iskujen aikaan ja poltin ketjussa sinistä tupakkaa parvekkeellani helvetin jäätyessä ja Lordin voittaessa euroviisut.
Mietin, oliko typerää hakea Shelliltä kahvia ja suklaapatukkaa vain pari minuuttia ennen mahdollista syöpätuomiotani? Kahvini jäisi taatusti juomatta ja suklaa sulaisi taskuun. Musta ei olisi enää sen uutisen jälkeen niitä pesemään, mutta ketä mie voisin pyytää sen tekemään?
"Kuolen syöpään, mutta viitsisitko pestä mun duunivaatteet, koska niissä on suklaata enkä itse jaksa sitä tehdä, ja ne pitäisi kuitenkin olla taas maanantaina päällä?"

Lopulta tulokset tulivat. Valkosolut koholla ja vasemmassa keuhkossa varjostuma. Todennäköisesti arputumaa kaikista niistä keuhkokuumeista mitkä olen läpikäynyt, mutta koskaanhan ei voi tietää. Sain siis tehoantibiootit, kortisoni-inhalaattorin, avaavan lääkkeen, kodesanin ja jokapaikan pipilääkettäni; burana 800mg.  Ja ehdottoman käskyn lopettaa tupakointi.

Kotia päästyäni oli tunnelma oli järkyttynyt. Tajusin vasta iltaa kohden kuinka väsynyt ja kipeä olin. Miten kropan jokinen lihas oli jo nuutunut. Koko yö meni vuoroin torkkuessa, vuoroin valvoessa. Maailma keikkui silmissä, jäsenet tuntui hassuilta. Veikkaan sen johtuneen kodesanista.
Seuraavana päivänä juhlittiin esikoisen 5v-synttäreitä. Mie leivoin ja emännöin. Ja jouduin kolmasti menemään sänkyyn ottamaan päikkärit vieraiden läsnäollessa. Hävetti, mutta jalkeilla olo väsytti ennenkuulumattoman paljon. Ääni oli mennyt.

Mun elämäntaparemonttini oli selvästikkin keskittynyt vääriin argumentteihin. Raskauskilot oli karistettu jo aikapäivää sitten, töiden alettua oli paino tipahtanut jo lähtöpainon allekin. Kaapit olivat täynnä herkkuja mitä ei tehnyt mieli syödä, koska olin onnistunut vähentämään niin paljon sokerinkäyttöä. Liikunta meni osittain jäihin lääkärin määräyksestä.
Antibioottini sivuvikutuksissa mainittiin akillesjänteen repeämiset, mielenterveys-ongelmat ja itsemurha-yritykset. Kaikesta päätellen en siis tulisi olemaan kovinkaan iloista seuraa lähiaikoina. Joskin ensin ehdin nauraa katketakseni syy-yhteyttä keuhkolääkkeiden ja akillesjänteen välillä, kunnes äitini muistutti isäukkoni toissavuotisesta onnettomuudesta. Hällä katkesi akillesjänne palloa potkaistessaan, vain viikkoja kyseisen lääkityksen jälkeen.
No shit...
Miten käy mun tankotanssiharrastukseni?? Entä pilates?  Voi perse...   Sain kehoituksen askeltaa rappusetkin varovasti. Uskallanko mie tehä yhtään mitään? Eikös terveyteen kuulu nimenomaan liikkuminen? Ja keuhkojen kuntoutukseen hengästyminen ja hengitysharjoitukset. Juokseminen oli hyvästä, olin siis ainakin jotain osannut tehdä oikein.

Onneksi mulla on syöpävakuutus. On ainakin varaa sitten hoitoihin jos niikseen tulee. Vaikka en tiiä vaikuttaako se raha tuossa tapauksessa hoitojen toimivuuteen yhtään. No, ainakin laskut saadaan maksettua jos töistä tipun.
Vaikka ei sillä. Ei mikään ole syöpää vielä. Ja vaikka olisikin. mulla on maailman parhaat syyt taistella sitä vastaan.

Vajotaan maan alle... TOP 4

Häpeä. Se luonnollinen tunne, joka tekee meistä ihmisistä inhimillisiä. Osaamme häpeä omasta puolestamme, ja välillä vähän toistenkin puolesta.
Silti se on vain jotain niin epämiellyttävää. Häpeän tunne siis.  Oma elämäni tuntuu olevan alusta saakka täynnä häpeän hetkiä, mutta näin extempporeen tulee mieleen muutama sellainen hetki, jolloin todella toivoin voivani vajota maan alle.


1) Tilanteeseen TÄYSIN sopimaton vaatetus.
Niin. Näinhän kävi Bridget Jonesille, joka saapui "naamiaisjuhliin " ainoana pukeutuneena. Playboy-pupuna. Itse muistan kerran ja aivan sattumalta matkalla erotiikkamessuille, että siskollani on cheerleader-esitys lähistöllä. Koska tiesin, ettei kukaan perheestämme päässyt paikan päälle tulemaan, uskaltauduin vesirahameessani ja verkkosukissa, sekä sukkanauhaliiveissäni mennä kannustamaan sisartani. Valitsin fiksuna tyttönä vieläpä paikakseni takarivin, jotta pääsin katsomoon huomaamatta, enkä täten herättäisi sen kummemmin huomiota vaatetuksellani.
Valitettavasti huomaamattomuutta oli ajatellut esityksestä myöskin myöhästyneet isovanhempani sekä setäni, jotka suureksi kauhukseni istuutuivat tutun naaman nähdessään viereeni.

Siinähän sitten, yritäppä selittää isovanhemmillesi hemmetin hyvää syytä, miksi päälläsi on vaatetta suurin piirtein yhtä paljon kuin taskussasi nenäliinaa.
Hädissäni siis sepitin tarinaa käsityömessuista (en siis ihan hirveästi valehdellut...) jossa oli teemana pienet vaatteet. Virkkauksesta ja kutomisesta innostunut mummoni halusi tämän jälkeen itsekkin tulla messuille, ja oli vielä suurempi työ keksiä selitystä miksi se vaan ei nyt käy.



2) Ammattitaito kunniaan
Amiksen rakennuslinjalta aikanaan valmistuneena päädyin töihin pieneen rakennusfirmaan, joka suoritti omakotitalo-alueella autotallin pohjia. Mie siellä uutterana likkana työntelin kärryillä soraa ja paukuttelin sokkelinmuotteja tehdäkseni vaikutuksen asiakkaaseen, jota selvästi epäilytti hentoisen tytön oleskelu rakennustyömaalla.
Eipä mennyt aikaakaan, kun tuo kovasti arvostelusta ääntä pitävä mies otti puheeksi naapuritontilla taloa rakentavat opiskelijat. Taloa oli opiskelijavoimin rakennettu viimeiset 5 vuotta, eikä loppua näkynyt. Kovaan ääneen mollasi ne kaikki ja heitti ilmoille kysymyksen, että millasiakohan duunareita tuostakin koulusta oikein valmistuu??
Naaman punotuksesta päätellen hänen ei jäänytkään sitten odottelemaan vastausta, kun heti perään tuli kysyneeksi, että minkähän koulun MINÄ mahdoin käydä...


3) Maailman nopein lainaneuvottelu
Sellainen meinaa hoituu viidessä minuutissa. Kokemusta on. Olimme mieheni kanssa hakeneet lainaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää pienemmät velat ja näin ollen säästää koroissa. Olimme sopineet jo pitkälle matkaa Sampo pankin kanssa muodollisuudet, kunnes viitä vailla allekirjoituksia saimmekin kuulla, että laina evättiin uuden ohjeistuksen mukaan,  jonka perusteella Sampo pankki ei  myönnäkkään  lainoja lainan yhdistämisiä varten.
Fiksuna naisena siis varasin lainaneuvottelun toisesta konttorista ja keksin vaihtaa vain lainan nimeä. Olkoon siis remonttilaina!
Valitettavasti pankit silti näkevät koneelta myös evätyt lainatiedot ja haastattelut, sillä seuraavassa neuvottelussa ensimmäinen huomautus olikin, että "haitte muuteen samaa summaa viime viikolla eri nimikkeellä..."
Mikäs siinä sitten?
Juuuh... Me tästä poistummekin, osaamme kyllä itsestäänkin ulos..


4) Rysän päältä
Näin siis käy, kun tupsahdat kesken työpäivän kotikasvattamoon, jossa kukkaa viljellään enemmänkin kuin omaan käyttöön. Koet ensin paniikinhetkiä tajutessasi, että asukas mahdollisesti tajuaa tehneensä virheen päästäessään miut asuntoonsa, ja palaa takaisin puukon kera. Sydän siis kurkussa, silmä ovireiässä ja kännykkä kouraan kädet vapisten.
soitto, soitto, soitto.... Mutta KELLE??
Ja kun ei äitilleenkään viitsi soittaa, sitä soittaa työnjohdolle ja kysyy sitä, mihinkä itse jo tietää vastauksen; Kyllä, eli pakko soittaa poliisille...
Ja poliisisedät tulevat ja tyhjentävät asunnon. Fiksu tietysti lähtisi itsekkin samoissa jalanjäljissä, mutta vain tyhmä PALAA TAKAISIN!
Niimpä sitten hetki, jolloin asukas palaa asuntonsa ovelle ja tajuaa elinkeinonsa viedyksi ja näkee käräyttäjänkin siinä tuijottamassa edelleen rappukäytävässä... Niin. No.
Taisin tehdä uuden ennätyksen pikajuoksussa ruiskujen, maskien, myrkkyjen ja työvermeiden kera.

Silloin toivoin maan nielleeni miut olemattomiin.