Ja silloin aika pysähtyi hetkeksi...

Kärsittyäni 4kk ajan jatkuvasta sairastelusta ja yskästä, räkiksestä, kuumeilusta, you just name it, menin sitten kahden yskän vuoksi valvotun ja oksennetun yön päätteeksi työterveyslääkärille Mehiläiseen. Lääkäri, jonka ennen olen tuntenut lupsakkana vanhana herrana, tuohtui silti silminnähden. Mun keuhkohistoriallani (3 keuhkokuumetta, kymmenkunta keuhkoputkentulehdusta, 14v tupakointia) saavutetaan parannettavasta keuhkosyövästä parantumaton ihan vain muutamassa kuukaudessa. Niin, ja siis että oisin ylipäätänsä onnekas, jos saisin vain syövän... Keuhkoauhtauma onkin kuulema vielä tukalampi. Hidasta tukehtumista päivästä toiseen.

Tunsin oloni hölmöksi. Ehkä neljän kuukauden mittainen henkeähaukkominen ei ollutkaan "pitkiintynyttä yskää". Ehkä olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten mennä yksityiselle, eikä käydä hakemassa vauhtia mäntsälän tk:sta, josta kirjoitettiin ab-kuuri "nielutulehdukseen", vaikka neljään kertaan sanoin vian löytyvän varmasti taas keuhkoista. Ehkä olisi pitänyt hakeutua hoitoon jo aiemmin. Ja ehkä olisi pitänyt ylipäätänsä olla polttamatta.

"Ootko edes harkinnut tupakoimisen lopettamista?"
*hiljaisuus* "olen mä tänään ollut polttamatta..."
"Niin. Kellohan vasta on kymmenen aamulla. Mutta alkuhan sekin on."

Miut talutettiin samointein keuhkokuviin ja sitä kautta labraan. Tuloksia odotellessa hain kahvia ja mietin, että kumpi olisi pahempi vaihtoehto lapsille. Se, että esikoinen särkisi sydämensä totaalisesti menettäessään äitinsä, vaiko se, ettei nuorin lapseni edes muistaisi äitiään?
Itku tuli kurkkuun ihan väkipakolla. Entä mieheni? Se hajoaisi totaalisesti, ja musta tulisi hänen tukijansa, vaikka sairastuttuani mie tarttisin nimenomaan parantumiseen uskovia ja tukevia ihmisiä ympärilleni. Näkisin oman heikkouteni hänen silmistään.

Mietin, olisiko tämä se hetki jonka tulisin muistamaan ikuisesti.
Olin Torremolinoksessa irkkubaarissa kun Anna Nicole Smith kuoli. Olin koirani kanssa lenkillä kun suomi voitti jääkiekon mm-kultaa vuonna 95. Mutustin kuivaa aamupalaleipää WTC:n iskujen aikaan ja poltin ketjussa sinistä tupakkaa parvekkeellani helvetin jäätyessä ja Lordin voittaessa euroviisut.
Mietin, oliko typerää hakea Shelliltä kahvia ja suklaapatukkaa vain pari minuuttia ennen mahdollista syöpätuomiotani? Kahvini jäisi taatusti juomatta ja suklaa sulaisi taskuun. Musta ei olisi enää sen uutisen jälkeen niitä pesemään, mutta ketä mie voisin pyytää sen tekemään?
"Kuolen syöpään, mutta viitsisitko pestä mun duunivaatteet, koska niissä on suklaata enkä itse jaksa sitä tehdä, ja ne pitäisi kuitenkin olla taas maanantaina päällä?"

Lopulta tulokset tulivat. Valkosolut koholla ja vasemmassa keuhkossa varjostuma. Todennäköisesti arputumaa kaikista niistä keuhkokuumeista mitkä olen läpikäynyt, mutta koskaanhan ei voi tietää. Sain siis tehoantibiootit, kortisoni-inhalaattorin, avaavan lääkkeen, kodesanin ja jokapaikan pipilääkettäni; burana 800mg.  Ja ehdottoman käskyn lopettaa tupakointi.

Kotia päästyäni oli tunnelma oli järkyttynyt. Tajusin vasta iltaa kohden kuinka väsynyt ja kipeä olin. Miten kropan jokinen lihas oli jo nuutunut. Koko yö meni vuoroin torkkuessa, vuoroin valvoessa. Maailma keikkui silmissä, jäsenet tuntui hassuilta. Veikkaan sen johtuneen kodesanista.
Seuraavana päivänä juhlittiin esikoisen 5v-synttäreitä. Mie leivoin ja emännöin. Ja jouduin kolmasti menemään sänkyyn ottamaan päikkärit vieraiden läsnäollessa. Hävetti, mutta jalkeilla olo väsytti ennenkuulumattoman paljon. Ääni oli mennyt.

Mun elämäntaparemonttini oli selvästikkin keskittynyt vääriin argumentteihin. Raskauskilot oli karistettu jo aikapäivää sitten, töiden alettua oli paino tipahtanut jo lähtöpainon allekin. Kaapit olivat täynnä herkkuja mitä ei tehnyt mieli syödä, koska olin onnistunut vähentämään niin paljon sokerinkäyttöä. Liikunta meni osittain jäihin lääkärin määräyksestä.
Antibioottini sivuvikutuksissa mainittiin akillesjänteen repeämiset, mielenterveys-ongelmat ja itsemurha-yritykset. Kaikesta päätellen en siis tulisi olemaan kovinkaan iloista seuraa lähiaikoina. Joskin ensin ehdin nauraa katketakseni syy-yhteyttä keuhkolääkkeiden ja akillesjänteen välillä, kunnes äitini muistutti isäukkoni toissavuotisesta onnettomuudesta. Hällä katkesi akillesjänne palloa potkaistessaan, vain viikkoja kyseisen lääkityksen jälkeen.
No shit...
Miten käy mun tankotanssiharrastukseni?? Entä pilates?  Voi perse...   Sain kehoituksen askeltaa rappusetkin varovasti. Uskallanko mie tehä yhtään mitään? Eikös terveyteen kuulu nimenomaan liikkuminen? Ja keuhkojen kuntoutukseen hengästyminen ja hengitysharjoitukset. Juokseminen oli hyvästä, olin siis ainakin jotain osannut tehdä oikein.

Onneksi mulla on syöpävakuutus. On ainakin varaa sitten hoitoihin jos niikseen tulee. Vaikka en tiiä vaikuttaako se raha tuossa tapauksessa hoitojen toimivuuteen yhtään. No, ainakin laskut saadaan maksettua jos töistä tipun.
Vaikka ei sillä. Ei mikään ole syöpää vielä. Ja vaikka olisikin. mulla on maailman parhaat syyt taistella sitä vastaan.