Tupakoitsijan taivas saattaa olla ihan kirjaimellisesti taivas. Tai helvetti, miten kukakin sen tahtoo määritellä. Tupakoitsija taivas on myös loputön määrä savukkeita ja pannutolkulla vahvaa kahvia. Tai energiajuomaa, kaljaa, viskiä. You just name it.
Itse olen nyt ollut 3vkoa polttamatta sortuen vain yhteen tupakkaan reilu viikko sitten. Olen joutunut opettelemaan juomaan kahvia ilman tupakkaa. Olen joutunut opettelemaan pitämään lounastaukoja ilman ruokatupakkaa. Olen piru vie jopa juonut siideriä ilman tupakkaa!
Elämäni on kaaosta.
Ennen rytmitin työpäiväni tupakoiden mukaan. Aloitin jokaisen työkokonaisuuden tupakalla. Päätin sen myös tupakkaan. Aloitin lounaan tupakalla. Ja kahvitauon. Ja jokainen myös päätettiin tupakkaan. Rapputarkeissa tietty väli kerroksia tehtiin tupakkataukojen välissä. Sillä haettiin hengähdystaukoa, ja sillä kirjaimellisesti saatin päivän juoksuihin sydänrytmiä tasapainottava ja rauhoittava tauonpoikanen.
Nyt olen vain juossut. Koska pysähtyessä alkaa tekemään mieli tupakkaa, en siis pysähdy. Koska ruoan yhteydessä rupesi tekemään mieli tupakkaa, välttelin lounaita. Koska ennen pidin itseni hereillä tupakalla ja kahvilla, nyt vain kittaan kahvia joka sekin saa aikaan tupakanhimon, ja sitten juoksen kahta kauheammin, jotta saisin sen pois mielestä.
Mietin miltä tupakka tuntui sormien välissä, miltä se tuntui huulen syrjässä. Miltä se maistui, ja miten sen henkeen vetäminen oli rentouttavaa. Miten se oli aina oikean mittainen piristysruiske. Mietin miten se sytytettiin, ja kuinka se sammutettiin. Mietin myös miten ennen vihasin tupakan hajua (piti aina pistää itsekkin tupakaksi jos vieressä poltettiin, sillä tämän jälkeen sitä hajua ei itse enää haistanut) mutta nykyisin se on huumaannuttava.
Haaveilen tupakasta monen monituista kertaa päivän aikana, mikä on hullua, koska ei tämä ole ensimmäinen kerta kun olen näin pitkään polttamatta. Erona tässä vain on se, että ennen pidin taukoa ilman aikomustakaan lopettaa. Nyt ei ollut vaihtoehtoa
Mietin saanko kahvitauoistani enää koskaan irti sitä samaa nautintoa kuin aiemmin. Ja voinko koskaan enää mennä viihteelle? Olisiko aivan karmeaa kerran vuodessa polttaa yhden baari-illan ajan? Soisinko itselleni sen nautinnon, vai karkaisiko mopo heti käsistä?
Toisaalta, kun vaan mietinkin keuhkojeni tilaa, en uskalla edes miettiä viihteistä iltaa.
Kortisonista on nyt tauko, muut lääkkeet on syöty jo loppuun. Veriarvot saatiin normaaliksi, mutta olo on edelleen huono. Vointi on uupunut kaiken aikaa, hereillä pysyttely haastavaa. Kaiken lisäksi nyt on jälleen kuudetta päivää jylläävä tauti päällä, joka vie äänen, käheyttää kurkun ja tekee olon todella veteläksi. Ja paino tippuu.
Alan epäillä, että tässä on nyt jotain muutakin vialla, enkä osaa olla pelkäämättä, etteikö se varjostuma voisi olla muutakin kuin vain varjostuma...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti