Tässä sen taas näkee, miten ihminen on ohjelmoitu tuttuihin toimiin. Kuin Pavlovin koirat konsanaan. Olin sentäs vähän aikaa sitten kahden viikon lomalla, ja koko tuon loman aikana ei tehnyt mieli tupakkaa. Ei edes käynyt mielessäkään! Ei jumankauta vaikka rohkeasti otin yhden siiderinkin kerran ja iltaisin tissuttelin baileyssiä katsoessani vaunun telkkarista Housea. Mut on nähkääs ohjelmoitu siihen, että vapaa-aikaan ei kuulu tupakka. Ei omiin oloihin, ei kotioloihin. Vain työtä helpottamaan ja sosiaalisiin hetkiin.
Koin oloni vähintäänkin siis voittajaksi, kunnes koitti taas se työmaanantai, ja ensimmäisen take away-kahvini jälkeen huuleni alkoi taas napsumaan tupakan puutetta.
Kielen makunystyrät odottivat sitä tupakan makua, huulet tuttua tupakan muotoa, keuhkot sitä epäterveellistä savua, ja koko pääkoppa sitä ensimmäisestä henkäisystä tulevaa euforiaa.
Siihen tunteeseen verrattuna joku S-Marketin kahdenkymmenen euron sähkösavuke mukamas-tupakanmakuisine litkuineen on kuin alkoholistille ojentaisi Pirkan holitonta omppusiideriä siinä pehmeäksi muovaantuneessa puolentoista litran muovipullossa. Huono korvike! Pirun huono!
Itse asiassa niin huono, että jätin turvautumatta moiseen, josta syntyisi pahimmillaan vaan vielä suurempi vitutus.
Vaan vihdoin sitten jotain edistystäkin. Avaavaa lääkettä en ole käyttänyt, kortisoniakaan en enää. Yska on hillitympää, vaikkei sekään kokonaan ole poistunut. Väsymys on läsnä päivittäin, mutta toimintakuntoisena olen pysynyt. Töissä teen edelleen lähestulkoon päivästä toiseen historiallisia asiakaskäyntimääriä. Väsymys ryöpsähtää näkyville vasta kotimatkalla ja kotona on turvauduttu jo tovin aikaa roiskeläppäpitsoihin ja muihin valmissapuskoihin, koska olen ollut liian väsynyt edes yrittämään saamaan aikaan mitään syömäkelpoista. Yhtäkään illan leffaan en ole nähnyt. Viisi ensimmäistä lomapäivääkin ensimmäisestä kahden viikon jaksosta käytin nukkumiseen.
Olen tehnyt itselleni palkitsemisjärjestelmän erinäisiin arkisten askareitten läpikäymiseen. Se, että saan siivottua talon kuten aina ennenkin, pestyä kolmet koneelliset pyykkiä, tai mitä hyvänsä, olen ansainnut herkkua. Koska keväällä onnistuin jo saamaan itseni irti sokeriherkuista suurimmaksi osaksi, on palkitsemisistani koitunut toisinaan ihan fyysisesti paha olo, kun pienempään sokerimäärään tottunut keho yhtäkkiä huitaseekin jonkun berliinimunkin nassuunsa. Ainoa ero, mitä aiempaan uuteen sokeritottumukseen ja nyt tupakoimattoman tilan sokeritottumukseen tulee, on yllättävä suklaanhimo. Se on herännyt pitkästäpitkästäpitkästä aikaa taas eloon. Ja pahimpien tupakanhimojen hetkillä tekisikin suunnattomasti mieli sitten suklaapatukkaa korvaamaan sitä mielipahaa. Ja pakko myöntää, että sitä olen itselleni myös hakenut sitten, vaikka näin kovin paljon vaivaa vieroittaakseni itseäni siitä kohtuuttomasta sokerimäärästä joka hallitsi iltojani ja kerääntyi lanteille nautittuina herkkuina.
Nythän on niin, että paino on jatkanut laskuaan, ja vaikka hauskaa onkin se, ettei farkut enää purista tai kiristä, niin ei niiden silti tarttisi alkaa roikkumaan... Tavoitteiden ohi on menty, eikä pidemmälle todellakaan tarvitsisi enää mennä.
Tasapainoilu terveellisen elämän kanssa ei olekkaan niin helppoa. Nyt siis olen tupakoimaton, normaalisti alkoholinkäyttöni on likipitäen olematonta ja nukkumaankin olen mennyt varhain. Paino laskee terveellisellä ruokavaliolla, joten olen nyt nostanut kalorimääriä herkuilla vaikka niistä tulee öklö olo. Mutta pelkästään ruokamäärän lisääminen ei nyt kyllä tunnu auttavan, sillä kroppa kuluttaa taas ihan eri tavalla energiaa kuin kotiäitinä ollessa. Liikunnan halu on ollut valtava, mutta pelko akillesjänteiden katkeamisista sen keuhkolääkkeen vuoksi vielä suurempi. Viimeiset 6vkoa siis jätin välistä kaikki varsinaiset liikunnat ja tyydyin ihan arjen omaan liikkumiseen. Mutta vaikka kirppiskierroksillakin yhdistyy huvi ja hyöty kävelymäärältään, niin ei se onnistunut täyttämään sitä tyhjää tilaa mikä tuli vastikään omat lajinsa löytäneelle ja liikunnan riemun keksineelle ihmiselle.
Aiemmin tällä viikolla siis otin riskin, ja menin tankotanssiin. Siitäkin huolimatta, että oikea jalan akillesjänne tuntui pirun aralta, ja oli siis tuntunut siitä saakka kun viikkoa aiemmin olin sängyssä ojentanut jalkaani. Joko se troppi oli piruvie ihan oikiasti todella jymäkkää nuille jänteille, tai sitten tässä on jotain psykologista. Mutta siis, mietin pitkään sidonko nilkat joillain tukisiteillä varuiksi, mutta jätin sen sitten kuitenkin tekemättä.
Edelleen, siis ihan edelleen olen varmistunut siitä, että ellen tuossa tankotanssissa itseäni onnistu jotenkin pahoin telomaan, niin se on kyllä toinen lajeistani:) Se, ja pilates. Se on koukuttavaa, kaikesta siitä kipumäärästä huolimatta ja kaikista niistä mustelmista huolimatta.
Hulluahan siinä on se, että se tanko sattuu oikiasti ja aivan saatanasti. Se repii nahkaa, se polttaa, ja sattuu siis aivan tolkuttomasti. Ja kaikesta siitä kipumäärästä per osumakohta, syntyy silti vain yksi herneen kokoinen mustelma. Jos sitäkään. Paikka paikoin ilmestyvät kämmeneen kokoiset sinelmät saavat sitä vastoin miettimään että kuinka paljon on mennyt liikkeessä pieleen, että sellaiset verenpurkaumat on ihon alaisesti onnistunut saamaan?
Mutta se palkinto onnistuneista liikkeistä, se on huikea:)
Olen kehityskelpoinen kuulema. Vähäiseltä kokemukseltaa nopeasti oppiva. Josko viimeksi vielä joutseneni muistutti kuolemaa tekevää harakkaa, niin kyllä se nyt jo oli joutsen. Tosin kituva sellainen, mutta hell yes! Se oli joutsen!!
Kiitos tilaamani grippiavun, sain myös hikoilevat käteni kuriin, ja tipahdin tangolta vain kerran. Reväytin ehkä puolikkaan perseeni myös pyrkiessäni tangolle pää alaspäin, mutta kolmannella yrittämällä pääsin lopulta siihenkin.
Sotavammani verrattaen edelliskertaan olivat liki olemattomat, jos ensikerrasta polveutui jo pitkälle yli toistakymmentä mustelmaa pelkästään oikeaan jalkaan, ja tällä kertaa ympäri kehoa ilmaantui vain muutama yksittäinen ja suurin oikean jalan polvitaipeeseen. Se on kyllä edelleen pirun kipeä vielä neljänkin vuorokauden jäljiltä..
Mutta ensiviikolla uusiksi:) Älkööt mitkään akillesjänteet tai muutkaan vaivat viekö multa tätä liikkumisen iloa!
 |
| Sotavammat ensikerralta |
 |
| Sotavammat nyt toiselta kerralta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti