Kärsittyäni 4kk ajan jatkuvasta sairastelusta ja yskästä, räkiksestä, kuumeilusta, you just name it, menin sitten kahden yskän vuoksi valvotun ja oksennetun yön päätteeksi työterveyslääkärille Mehiläiseen. Lääkäri, jonka ennen olen tuntenut lupsakkana vanhana herrana, tuohtui silti silminnähden. Mun keuhkohistoriallani (3 keuhkokuumetta, kymmenkunta keuhkoputkentulehdusta, 14v tupakointia) saavutetaan parannettavasta keuhkosyövästä parantumaton ihan vain muutamassa kuukaudessa. Niin, ja siis että oisin ylipäätänsä onnekas, jos saisin vain syövän... Keuhkoauhtauma onkin kuulema vielä tukalampi. Hidasta tukehtumista päivästä toiseen.
Tunsin oloni hölmöksi. Ehkä neljän kuukauden mittainen henkeähaukkominen ei ollutkaan "pitkiintynyttä yskää". Ehkä olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten mennä yksityiselle, eikä käydä hakemassa vauhtia mäntsälän tk:sta, josta kirjoitettiin ab-kuuri "nielutulehdukseen", vaikka neljään kertaan sanoin vian löytyvän varmasti taas keuhkoista. Ehkä olisi pitänyt hakeutua hoitoon jo aiemmin. Ja ehkä olisi pitänyt ylipäätänsä olla polttamatta.
"Ootko edes harkinnut tupakoimisen lopettamista?"
*hiljaisuus* "olen mä tänään ollut polttamatta..."
"Niin. Kellohan vasta on kymmenen aamulla. Mutta alkuhan sekin on."
Miut talutettiin samointein keuhkokuviin ja sitä kautta labraan. Tuloksia odotellessa hain kahvia ja mietin, että kumpi olisi pahempi vaihtoehto lapsille. Se, että esikoinen särkisi sydämensä totaalisesti menettäessään äitinsä, vaiko se, ettei nuorin lapseni edes muistaisi äitiään?
Itku tuli kurkkuun ihan väkipakolla. Entä mieheni? Se hajoaisi totaalisesti, ja musta tulisi hänen tukijansa, vaikka sairastuttuani mie tarttisin nimenomaan parantumiseen uskovia ja tukevia ihmisiä ympärilleni. Näkisin oman heikkouteni hänen silmistään.
Mietin, olisiko tämä se hetki jonka tulisin muistamaan ikuisesti.
Olin Torremolinoksessa irkkubaarissa kun Anna Nicole Smith kuoli. Olin koirani kanssa lenkillä kun suomi voitti jääkiekon mm-kultaa vuonna 95. Mutustin kuivaa aamupalaleipää WTC:n iskujen aikaan ja poltin ketjussa sinistä tupakkaa parvekkeellani helvetin jäätyessä ja Lordin voittaessa euroviisut.
Mietin, oliko typerää hakea Shelliltä kahvia ja suklaapatukkaa vain pari minuuttia ennen mahdollista syöpätuomiotani? Kahvini jäisi taatusti juomatta ja suklaa sulaisi taskuun. Musta ei olisi enää sen uutisen jälkeen niitä pesemään, mutta ketä mie voisin pyytää sen tekemään?
"Kuolen syöpään, mutta viitsisitko pestä mun duunivaatteet, koska niissä on suklaata enkä itse jaksa sitä tehdä, ja ne pitäisi kuitenkin olla taas maanantaina päällä?"
Lopulta tulokset tulivat. Valkosolut koholla ja vasemmassa keuhkossa varjostuma. Todennäköisesti arputumaa kaikista niistä keuhkokuumeista mitkä olen läpikäynyt, mutta koskaanhan ei voi tietää. Sain siis tehoantibiootit, kortisoni-inhalaattorin, avaavan lääkkeen, kodesanin ja jokapaikan pipilääkettäni; burana 800mg. Ja ehdottoman käskyn lopettaa tupakointi.
Kotia päästyäni oli tunnelma oli järkyttynyt. Tajusin vasta iltaa kohden kuinka väsynyt ja kipeä olin. Miten kropan jokinen lihas oli jo nuutunut. Koko yö meni vuoroin torkkuessa, vuoroin valvoessa. Maailma keikkui silmissä, jäsenet tuntui hassuilta. Veikkaan sen johtuneen kodesanista.
Seuraavana päivänä juhlittiin esikoisen 5v-synttäreitä. Mie leivoin ja emännöin. Ja jouduin kolmasti menemään sänkyyn ottamaan päikkärit vieraiden läsnäollessa. Hävetti, mutta jalkeilla olo väsytti ennenkuulumattoman paljon. Ääni oli mennyt.
Mun elämäntaparemonttini oli selvästikkin keskittynyt vääriin argumentteihin. Raskauskilot oli karistettu jo aikapäivää sitten, töiden alettua oli paino tipahtanut jo lähtöpainon allekin. Kaapit olivat täynnä herkkuja mitä ei tehnyt mieli syödä, koska olin onnistunut vähentämään niin paljon sokerinkäyttöä. Liikunta meni osittain jäihin lääkärin määräyksestä.
Antibioottini sivuvikutuksissa mainittiin akillesjänteen repeämiset, mielenterveys-ongelmat ja itsemurha-yritykset. Kaikesta päätellen en siis tulisi olemaan kovinkaan iloista seuraa lähiaikoina. Joskin ensin ehdin nauraa katketakseni syy-yhteyttä keuhkolääkkeiden ja akillesjänteen välillä, kunnes äitini muistutti isäukkoni toissavuotisesta onnettomuudesta. Hällä katkesi akillesjänne palloa potkaistessaan, vain viikkoja kyseisen lääkityksen jälkeen.
No shit...
Miten käy mun tankotanssiharrastukseni?? Entä pilates? Voi perse... Sain kehoituksen askeltaa rappusetkin varovasti. Uskallanko mie tehä yhtään mitään? Eikös terveyteen kuulu nimenomaan liikkuminen? Ja keuhkojen kuntoutukseen hengästyminen ja hengitysharjoitukset. Juokseminen oli hyvästä, olin siis ainakin jotain osannut tehdä oikein.
Onneksi mulla on syöpävakuutus. On ainakin varaa sitten hoitoihin jos niikseen tulee. Vaikka en tiiä vaikuttaako se raha tuossa tapauksessa hoitojen toimivuuteen yhtään. No, ainakin laskut saadaan maksettua jos töistä tipun.
Vaikka ei sillä. Ei mikään ole syöpää vielä. Ja vaikka olisikin. mulla on maailman parhaat syyt taistella sitä vastaan.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Vajotaan maan alle... TOP 4
Häpeä. Se luonnollinen tunne, joka tekee meistä ihmisistä inhimillisiä. Osaamme häpeä omasta puolestamme, ja välillä vähän toistenkin puolesta.
Silti se on vain jotain niin epämiellyttävää. Häpeän tunne siis. Oma elämäni tuntuu olevan alusta saakka täynnä häpeän hetkiä, mutta näin extempporeen tulee mieleen muutama sellainen hetki, jolloin todella toivoin voivani vajota maan alle.
1) Tilanteeseen TÄYSIN sopimaton vaatetus.
Niin. Näinhän kävi Bridget Jonesille, joka saapui "naamiaisjuhliin " ainoana pukeutuneena. Playboy-pupuna. Itse muistan kerran ja aivan sattumalta matkalla erotiikkamessuille, että siskollani on cheerleader-esitys lähistöllä. Koska tiesin, ettei kukaan perheestämme päässyt paikan päälle tulemaan, uskaltauduin vesirahameessani ja verkkosukissa, sekä sukkanauhaliiveissäni mennä kannustamaan sisartani. Valitsin fiksuna tyttönä vieläpä paikakseni takarivin, jotta pääsin katsomoon huomaamatta, enkä täten herättäisi sen kummemmin huomiota vaatetuksellani.
Valitettavasti huomaamattomuutta oli ajatellut esityksestä myöskin myöhästyneet isovanhempani sekä setäni, jotka suureksi kauhukseni istuutuivat tutun naaman nähdessään viereeni.
Siinähän sitten, yritäppä selittää isovanhemmillesi hemmetin hyvää syytä, miksi päälläsi on vaatetta suurin piirtein yhtä paljon kuin taskussasi nenäliinaa.
Hädissäni siis sepitin tarinaa käsityömessuista (en siis ihan hirveästi valehdellut...) jossa oli teemana pienet vaatteet. Virkkauksesta ja kutomisesta innostunut mummoni halusi tämän jälkeen itsekkin tulla messuille, ja oli vielä suurempi työ keksiä selitystä miksi se vaan ei nyt käy.
2) Ammattitaito kunniaan
Amiksen rakennuslinjalta aikanaan valmistuneena päädyin töihin pieneen rakennusfirmaan, joka suoritti omakotitalo-alueella autotallin pohjia. Mie siellä uutterana likkana työntelin kärryillä soraa ja paukuttelin sokkelinmuotteja tehdäkseni vaikutuksen asiakkaaseen, jota selvästi epäilytti hentoisen tytön oleskelu rakennustyömaalla.
Eipä mennyt aikaakaan, kun tuo kovasti arvostelusta ääntä pitävä mies otti puheeksi naapuritontilla taloa rakentavat opiskelijat. Taloa oli opiskelijavoimin rakennettu viimeiset 5 vuotta, eikä loppua näkynyt. Kovaan ääneen mollasi ne kaikki ja heitti ilmoille kysymyksen, että millasiakohan duunareita tuostakin koulusta oikein valmistuu??
Naaman punotuksesta päätellen hänen ei jäänytkään sitten odottelemaan vastausta, kun heti perään tuli kysyneeksi, että minkähän koulun MINÄ mahdoin käydä...
3) Maailman nopein lainaneuvottelu
Sellainen meinaa hoituu viidessä minuutissa. Kokemusta on. Olimme mieheni kanssa hakeneet lainaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää pienemmät velat ja näin ollen säästää koroissa. Olimme sopineet jo pitkälle matkaa Sampo pankin kanssa muodollisuudet, kunnes viitä vailla allekirjoituksia saimmekin kuulla, että laina evättiin uuden ohjeistuksen mukaan, jonka perusteella Sampo pankki ei myönnäkkään lainoja lainan yhdistämisiä varten.
Fiksuna naisena siis varasin lainaneuvottelun toisesta konttorista ja keksin vaihtaa vain lainan nimeä. Olkoon siis remonttilaina!
Valitettavasti pankit silti näkevät koneelta myös evätyt lainatiedot ja haastattelut, sillä seuraavassa neuvottelussa ensimmäinen huomautus olikin, että "haitte muuteen samaa summaa viime viikolla eri nimikkeellä..."
Mikäs siinä sitten?
Juuuh... Me tästä poistummekin, osaamme kyllä itsestäänkin ulos..
4) Rysän päältä
Näin siis käy, kun tupsahdat kesken työpäivän kotikasvattamoon, jossa kukkaa viljellään enemmänkin kuin omaan käyttöön. Koet ensin paniikinhetkiä tajutessasi, että asukas mahdollisesti tajuaa tehneensä virheen päästäessään miut asuntoonsa, ja palaa takaisin puukon kera. Sydän siis kurkussa, silmä ovireiässä ja kännykkä kouraan kädet vapisten.
soitto, soitto, soitto.... Mutta KELLE??
Ja kun ei äitilleenkään viitsi soittaa, sitä soittaa työnjohdolle ja kysyy sitä, mihinkä itse jo tietää vastauksen; Kyllä, eli pakko soittaa poliisille...
Ja poliisisedät tulevat ja tyhjentävät asunnon. Fiksu tietysti lähtisi itsekkin samoissa jalanjäljissä, mutta vain tyhmä PALAA TAKAISIN!
Niimpä sitten hetki, jolloin asukas palaa asuntonsa ovelle ja tajuaa elinkeinonsa viedyksi ja näkee käräyttäjänkin siinä tuijottamassa edelleen rappukäytävässä... Niin. No.
Taisin tehdä uuden ennätyksen pikajuoksussa ruiskujen, maskien, myrkkyjen ja työvermeiden kera.
Silloin toivoin maan nielleeni miut olemattomiin.
Silti se on vain jotain niin epämiellyttävää. Häpeän tunne siis. Oma elämäni tuntuu olevan alusta saakka täynnä häpeän hetkiä, mutta näin extempporeen tulee mieleen muutama sellainen hetki, jolloin todella toivoin voivani vajota maan alle.
1) Tilanteeseen TÄYSIN sopimaton vaatetus.
Niin. Näinhän kävi Bridget Jonesille, joka saapui "naamiaisjuhliin " ainoana pukeutuneena. Playboy-pupuna. Itse muistan kerran ja aivan sattumalta matkalla erotiikkamessuille, että siskollani on cheerleader-esitys lähistöllä. Koska tiesin, ettei kukaan perheestämme päässyt paikan päälle tulemaan, uskaltauduin vesirahameessani ja verkkosukissa, sekä sukkanauhaliiveissäni mennä kannustamaan sisartani. Valitsin fiksuna tyttönä vieläpä paikakseni takarivin, jotta pääsin katsomoon huomaamatta, enkä täten herättäisi sen kummemmin huomiota vaatetuksellani.
Valitettavasti huomaamattomuutta oli ajatellut esityksestä myöskin myöhästyneet isovanhempani sekä setäni, jotka suureksi kauhukseni istuutuivat tutun naaman nähdessään viereeni.
Siinähän sitten, yritäppä selittää isovanhemmillesi hemmetin hyvää syytä, miksi päälläsi on vaatetta suurin piirtein yhtä paljon kuin taskussasi nenäliinaa.
Hädissäni siis sepitin tarinaa käsityömessuista (en siis ihan hirveästi valehdellut...) jossa oli teemana pienet vaatteet. Virkkauksesta ja kutomisesta innostunut mummoni halusi tämän jälkeen itsekkin tulla messuille, ja oli vielä suurempi työ keksiä selitystä miksi se vaan ei nyt käy.
2) Ammattitaito kunniaan
Amiksen rakennuslinjalta aikanaan valmistuneena päädyin töihin pieneen rakennusfirmaan, joka suoritti omakotitalo-alueella autotallin pohjia. Mie siellä uutterana likkana työntelin kärryillä soraa ja paukuttelin sokkelinmuotteja tehdäkseni vaikutuksen asiakkaaseen, jota selvästi epäilytti hentoisen tytön oleskelu rakennustyömaalla.
Eipä mennyt aikaakaan, kun tuo kovasti arvostelusta ääntä pitävä mies otti puheeksi naapuritontilla taloa rakentavat opiskelijat. Taloa oli opiskelijavoimin rakennettu viimeiset 5 vuotta, eikä loppua näkynyt. Kovaan ääneen mollasi ne kaikki ja heitti ilmoille kysymyksen, että millasiakohan duunareita tuostakin koulusta oikein valmistuu??
Naaman punotuksesta päätellen hänen ei jäänytkään sitten odottelemaan vastausta, kun heti perään tuli kysyneeksi, että minkähän koulun MINÄ mahdoin käydä...
3) Maailman nopein lainaneuvottelu
Sellainen meinaa hoituu viidessä minuutissa. Kokemusta on. Olimme mieheni kanssa hakeneet lainaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää pienemmät velat ja näin ollen säästää koroissa. Olimme sopineet jo pitkälle matkaa Sampo pankin kanssa muodollisuudet, kunnes viitä vailla allekirjoituksia saimmekin kuulla, että laina evättiin uuden ohjeistuksen mukaan, jonka perusteella Sampo pankki ei myönnäkkään lainoja lainan yhdistämisiä varten.
Fiksuna naisena siis varasin lainaneuvottelun toisesta konttorista ja keksin vaihtaa vain lainan nimeä. Olkoon siis remonttilaina!
Valitettavasti pankit silti näkevät koneelta myös evätyt lainatiedot ja haastattelut, sillä seuraavassa neuvottelussa ensimmäinen huomautus olikin, että "haitte muuteen samaa summaa viime viikolla eri nimikkeellä..."
Mikäs siinä sitten?
Juuuh... Me tästä poistummekin, osaamme kyllä itsestäänkin ulos..
4) Rysän päältä
Näin siis käy, kun tupsahdat kesken työpäivän kotikasvattamoon, jossa kukkaa viljellään enemmänkin kuin omaan käyttöön. Koet ensin paniikinhetkiä tajutessasi, että asukas mahdollisesti tajuaa tehneensä virheen päästäessään miut asuntoonsa, ja palaa takaisin puukon kera. Sydän siis kurkussa, silmä ovireiässä ja kännykkä kouraan kädet vapisten.
soitto, soitto, soitto.... Mutta KELLE??
Ja kun ei äitilleenkään viitsi soittaa, sitä soittaa työnjohdolle ja kysyy sitä, mihinkä itse jo tietää vastauksen; Kyllä, eli pakko soittaa poliisille...
Ja poliisisedät tulevat ja tyhjentävät asunnon. Fiksu tietysti lähtisi itsekkin samoissa jalanjäljissä, mutta vain tyhmä PALAA TAKAISIN!
Niimpä sitten hetki, jolloin asukas palaa asuntonsa ovelle ja tajuaa elinkeinonsa viedyksi ja näkee käräyttäjänkin siinä tuijottamassa edelleen rappukäytävässä... Niin. No.
Taisin tehdä uuden ennätyksen pikajuoksussa ruiskujen, maskien, myrkkyjen ja työvermeiden kera.
Silloin toivoin maan nielleeni miut olemattomiin.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Tangon mahti on valtava!
Niin siinä vain sitten kävi, että tämä tyttö marssi elämänsä ensimmäistä kertaa tankotanssin peruskurssille ja voitti sen!
Noh... Ei nyt sentään... Lähinnä tilannetta kuvastaa tangon mahdin edessä nöyrtyminen:)
Vaikka tiesin, että se on raskas ja vaativa laji, oli pakko myöntää, että eih...! Se on RASKAAMPI ja VAATIVAMPI, kuin mitä olin kuvitellutkaan!
Eli vaikka kuinka unissani olin sulavalinjaisesti vääntäytynyt spagaatteihin ja kiivennyt tankoja pitkin höyhenenkevyenä, en mie onnistunut psyykkauksista huolimatta edes NÄYTTÄMÄÄN sulavalta. Tai höyhenenkevyeltä.
Onneksi meitä oli siellä kourallinen muitakin, jotka muistuttivat lähinnä pyykkinarulla roikkuvia tiskirättejä, että silleenhän ei hävettänyt, vaikka se oma "joutsen" näytti lähinnä kuolemaa tekevältä harakalta. Muutamia onnistumisen hetkiä tuli (luojan kiitos!), kuten se, että aloittelijoista ainoana taivuin lankkuun (joskain kaukana tyylipuhtaasti..) ja sain nostettua itseni pää alaspäin tangolle, mutta myös ainoana sitten mätkähtelin maahan milloin selkä edellä, milloin perse edellä ja milloin polvet ensimmäisenä siten, että jalat olivat epämääräisenä sykkyränä tangon ympärillä.
Olin kuvitellut suuren haasteeni olevan siinä, että kehonhallinta on ruostunut pahoin vuosien varrella. Kun ei erota kättä jalasta, eikä oikeaa vasemmasta, on aika hakoteillä. Mutta yllätyksenä tuli se, että itseasiassa suurin haasteeni onkin tasapainoni. Tai sen heikentyminen tässä aikuisiällä. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää piruettia tangon ympärillä, menee polla sekasin ihan terveeltäkin tytöltä, saati sitten ajoittain huimauksesta ja maan keinumisesta kärsivää. Hetkittäin piti ottaa happea lattialta käsin, ennenkuin kykeni jatkamaan.
Ja ne hikoavat kädet!! Voi juutas sanon minä! Nyt saisi todenteolla joku keksiä käsidödön, jolla saisi estettyä kämmenien hikoamisen, sillä vaikka kuinka magnesiumia niihin sivelin ja kuivasin, niin kymmenkunta kertaa tuli mätkähdettyä maahan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kitka puuttui ja maa läheni liian nopiaan.
Kun sitten kotia raahauduin kuin sankari sodasta konsanaan, vetäydyin samointein suihkun kautta sänkyyn haavojani nuolemaan. Kehoon saatiin kahden ja puolen tunnin aikana lähes toistakymmentä mustelmaa sekä jalkapöydät turvonneiksi pahkoiksi. Koko tämä päivä on mennyt kärvistellessä, kun lihaksista on puhti pois ja on vaikeaa olla istumatta mustelmiensa päälle.
Mutta eipä silti.
Ilmottauduimpa sitten kumminkin syksyn kurssille joka starttaisi elokuussa. Tästä on vain tie ylöspäin, ja tietysti aika ajoin lattialle, mutta jonakin päivänä meinaan vielä taipua "joutseneen" siten, että se myös muistuttaa joutsenta:)
Noh... Ei nyt sentään... Lähinnä tilannetta kuvastaa tangon mahdin edessä nöyrtyminen:)
Vaikka tiesin, että se on raskas ja vaativa laji, oli pakko myöntää, että eih...! Se on RASKAAMPI ja VAATIVAMPI, kuin mitä olin kuvitellutkaan!
Eli vaikka kuinka unissani olin sulavalinjaisesti vääntäytynyt spagaatteihin ja kiivennyt tankoja pitkin höyhenenkevyenä, en mie onnistunut psyykkauksista huolimatta edes NÄYTTÄMÄÄN sulavalta. Tai höyhenenkevyeltä.
Onneksi meitä oli siellä kourallinen muitakin, jotka muistuttivat lähinnä pyykkinarulla roikkuvia tiskirättejä, että silleenhän ei hävettänyt, vaikka se oma "joutsen" näytti lähinnä kuolemaa tekevältä harakalta. Muutamia onnistumisen hetkiä tuli (luojan kiitos!), kuten se, että aloittelijoista ainoana taivuin lankkuun (joskain kaukana tyylipuhtaasti..) ja sain nostettua itseni pää alaspäin tangolle, mutta myös ainoana sitten mätkähtelin maahan milloin selkä edellä, milloin perse edellä ja milloin polvet ensimmäisenä siten, että jalat olivat epämääräisenä sykkyränä tangon ympärillä.
Olin kuvitellut suuren haasteeni olevan siinä, että kehonhallinta on ruostunut pahoin vuosien varrella. Kun ei erota kättä jalasta, eikä oikeaa vasemmasta, on aika hakoteillä. Mutta yllätyksenä tuli se, että itseasiassa suurin haasteeni onkin tasapainoni. Tai sen heikentyminen tässä aikuisiällä. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää piruettia tangon ympärillä, menee polla sekasin ihan terveeltäkin tytöltä, saati sitten ajoittain huimauksesta ja maan keinumisesta kärsivää. Hetkittäin piti ottaa happea lattialta käsin, ennenkuin kykeni jatkamaan.
Ja ne hikoavat kädet!! Voi juutas sanon minä! Nyt saisi todenteolla joku keksiä käsidödön, jolla saisi estettyä kämmenien hikoamisen, sillä vaikka kuinka magnesiumia niihin sivelin ja kuivasin, niin kymmenkunta kertaa tuli mätkähdettyä maahan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kitka puuttui ja maa läheni liian nopiaan.
Kun sitten kotia raahauduin kuin sankari sodasta konsanaan, vetäydyin samointein suihkun kautta sänkyyn haavojani nuolemaan. Kehoon saatiin kahden ja puolen tunnin aikana lähes toistakymmentä mustelmaa sekä jalkapöydät turvonneiksi pahkoiksi. Koko tämä päivä on mennyt kärvistellessä, kun lihaksista on puhti pois ja on vaikeaa olla istumatta mustelmiensa päälle.
Mutta eipä silti.
Ilmottauduimpa sitten kumminkin syksyn kurssille joka starttaisi elokuussa. Tästä on vain tie ylöspäin, ja tietysti aika ajoin lattialle, mutta jonakin päivänä meinaan vielä taipua "joutseneen" siten, että se myös muistuttaa joutsenta:)
torstai 14. toukokuuta 2015
Töihin paluun iloa
Nyt kaksi viikkoa työarkea takana, ja mie olen löytämässä vähitellen taas sisäistä rauhaani. Vähitellen;)
Ensimmäisenä aamuna oli tippa linssissä kun pienen pieni vauvani piti jättää hoitoon ja sain muistutella itseäni siitä, että tätähän mie oon oottanut jo pitkät tovit! Onneksi nuo luopumisen tuskat vauvoissa ja päivähoitoasioissa on kuitenkin ollut kummankin kohdalla vain ensimmäisen aamun mittaisia. Kumpikin kun on osottautunut nopeasti kaikkeen sopeutuviksi ja vierastamattomiksi, niin oloa on helpottanut se, että vauvat on nauraen sinne jääneet ja nauraen sieltä päivän päätteeksi mukaan lähteneet. Ainoa itkevä osapuoli on ollut äiti.
Työ on startannut hyvin, vaikakin tuoreimmassa aluemuutoksessa menetin 2/3 vanhasta rakkaasta alueestani. Mutta nykylaskelmien mukaan alueen koko ja asiakasmäärä on vasta nyt realistinen. Ei ehkä ollut ihme toissasyksyinen loppuunpalaminen kun työt kaatui niskaan epärealistisen asiakasmäärän vuoksi. Olin silit hieman pettynyt siihen, mistä päästä aluetta karsittiin, sillä siinä lähti nimenomaan kaikki "kotiseudut", ja näin ollen kaikista tutuimmat ja mukavimmat huoltokohteet. Mutta ei auta naputtaa. Sille oli kumminkin niin looginen perustelu, ettei siihen vain voi jankata vastaan syillä "koska mä haluan niin.."
Intoa on riittänyt, siitäkin huolimatta, että alku on mennyt sairastellessa (jälleen kerran..) ja näin ollen puolikuntoisena ja buranan voimin. Niin, ja kyllähän se kenttätyö näytti heti omat tutu haasteensa, kun huoltomiehet unohtaa sovitut keikat ja jättää saapumatta, kun ruuhkaa myöhästyttää siut itse asiakkaalta, kun jatkuva myrskysää estää tekemästä tiettyjä keikkoja, tai kun omat anti-midaan voimat näyttävät olemassaolevat voimansa, ja saat huollettua valolaitteet pimeäksi. Siis lopullisesti rikki. Aina ei mee kuin strömssöössä, mutta sekin kuuluu tähän hommaan:)
Ensimmäisenä aamuna oli tippa linssissä kun pienen pieni vauvani piti jättää hoitoon ja sain muistutella itseäni siitä, että tätähän mie oon oottanut jo pitkät tovit! Onneksi nuo luopumisen tuskat vauvoissa ja päivähoitoasioissa on kuitenkin ollut kummankin kohdalla vain ensimmäisen aamun mittaisia. Kumpikin kun on osottautunut nopeasti kaikkeen sopeutuviksi ja vierastamattomiksi, niin oloa on helpottanut se, että vauvat on nauraen sinne jääneet ja nauraen sieltä päivän päätteeksi mukaan lähteneet. Ainoa itkevä osapuoli on ollut äiti.
Työ on startannut hyvin, vaikakin tuoreimmassa aluemuutoksessa menetin 2/3 vanhasta rakkaasta alueestani. Mutta nykylaskelmien mukaan alueen koko ja asiakasmäärä on vasta nyt realistinen. Ei ehkä ollut ihme toissasyksyinen loppuunpalaminen kun työt kaatui niskaan epärealistisen asiakasmäärän vuoksi. Olin silit hieman pettynyt siihen, mistä päästä aluetta karsittiin, sillä siinä lähti nimenomaan kaikki "kotiseudut", ja näin ollen kaikista tutuimmat ja mukavimmat huoltokohteet. Mutta ei auta naputtaa. Sille oli kumminkin niin looginen perustelu, ettei siihen vain voi jankata vastaan syillä "koska mä haluan niin.."
Intoa on riittänyt, siitäkin huolimatta, että alku on mennyt sairastellessa (jälleen kerran..) ja näin ollen puolikuntoisena ja buranan voimin. Niin, ja kyllähän se kenttätyö näytti heti omat tutu haasteensa, kun huoltomiehet unohtaa sovitut keikat ja jättää saapumatta, kun ruuhkaa myöhästyttää siut itse asiakkaalta, kun jatkuva myrskysää estää tekemästä tiettyjä keikkoja, tai kun omat anti-midaan voimat näyttävät olemassaolevat voimansa, ja saat huollettua valolaitteet pimeäksi. Siis lopullisesti rikki. Aina ei mee kuin strömssöössä, mutta sekin kuuluu tähän hommaan:)
perjantai 24. huhtikuuta 2015
Taisin löytää lajini:)
Ja se on pilates.
Olisi pitänyt kuunnella sitä työterveyslääkäriä jo 4 vuotta sitten... Mutta onneksi parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mukavaa oli huomata, etten ollut normitunnilla vasta-aloittelijanakaan se huonoin, vaikka sitten taas toooodella kaukana siitä missä vielä aion olla.
Kaikista eniten pidin siitä, että niin pienet ja helpon näköiset liikkeet saivat silti kropan tutisemaan, mutta hiki loisti poissaolollaan.
Hyvästi siis salilla niin tuskallisen tutuksi tulleet punalaikukkaat naamat, hiestä märkä perse ja liimaisena otsalla roikkuva tukka! Mikäli aamutunteja järjestettäisiin, tämmöisen jälkeen mie lähtisin mieluusti vaikkapa töihin! Jalat aavistuksen tutisten ja kyljen ja vatsan seutu hellänä, mutta tarmokkaana hymy huulilla, ja suhteellisen freessinä kokonaisuutena:)
Toinen vielä mieltä innostava uutuus on se tankotanssi, johon mie malttamattoma varasin jo ajan parin viikon päähän, vaikka alkeiskurssillekkin on vielä 3vkoa aikaa. Ehkä kylmiltään tangolle meno ei ole viisasta, mutta ryhmä oli kuulema avoin osaamistasoisuudellaan. Eli ehkä yksi turvallaan makaava nahkamakkara ei kaikkien muiden treeniä sitten kuitenkaan pilaa. Eihän?
Näin untakin siitä:) Miten olin notkea kuin kissa, vetelin spagaatteja mennen tullen. Ja kevyt kuin höyhen! Hyppäsin tangolle ja löysin itseni katon rajasta. Yhtäkkiä heiluin siellä kuin vieterillä varustetun lipputangon nokassa, ja aloin kärsimään vähän korkeanpaikan kammosta. Mutta sittenkin löysin sisäisen kissani ja liu´uin sulavaakin sulavammin alas, ja jälleen, täyteen spagaattiin.
Hah! Todellisuudessa yritän vasta opetella erottamaan vasemman jalan oikiasta eikä tuo spagaatti varmasti näin vanhemmalla iällä tule onnistumaan, kun ei onnistunut silloin nuorempanakaan vaikka silloille selinmakuulta noustiin.
Mutta eikös se liikunnan ilo ole se tärkein?
Olisi pitänyt kuunnella sitä työterveyslääkäriä jo 4 vuotta sitten... Mutta onneksi parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mukavaa oli huomata, etten ollut normitunnilla vasta-aloittelijanakaan se huonoin, vaikka sitten taas toooodella kaukana siitä missä vielä aion olla.
Kaikista eniten pidin siitä, että niin pienet ja helpon näköiset liikkeet saivat silti kropan tutisemaan, mutta hiki loisti poissaolollaan.
Hyvästi siis salilla niin tuskallisen tutuksi tulleet punalaikukkaat naamat, hiestä märkä perse ja liimaisena otsalla roikkuva tukka! Mikäli aamutunteja järjestettäisiin, tämmöisen jälkeen mie lähtisin mieluusti vaikkapa töihin! Jalat aavistuksen tutisten ja kyljen ja vatsan seutu hellänä, mutta tarmokkaana hymy huulilla, ja suhteellisen freessinä kokonaisuutena:)
Toinen vielä mieltä innostava uutuus on se tankotanssi, johon mie malttamattoma varasin jo ajan parin viikon päähän, vaikka alkeiskurssillekkin on vielä 3vkoa aikaa. Ehkä kylmiltään tangolle meno ei ole viisasta, mutta ryhmä oli kuulema avoin osaamistasoisuudellaan. Eli ehkä yksi turvallaan makaava nahkamakkara ei kaikkien muiden treeniä sitten kuitenkaan pilaa. Eihän?
Näin untakin siitä:) Miten olin notkea kuin kissa, vetelin spagaatteja mennen tullen. Ja kevyt kuin höyhen! Hyppäsin tangolle ja löysin itseni katon rajasta. Yhtäkkiä heiluin siellä kuin vieterillä varustetun lipputangon nokassa, ja aloin kärsimään vähän korkeanpaikan kammosta. Mutta sittenkin löysin sisäisen kissani ja liu´uin sulavaakin sulavammin alas, ja jälleen, täyteen spagaattiin.
Hah! Todellisuudessa yritän vasta opetella erottamaan vasemman jalan oikiasta eikä tuo spagaatti varmasti näin vanhemmalla iällä tule onnistumaan, kun ei onnistunut silloin nuorempanakaan vaikka silloille selinmakuulta noustiin.
Mutta eikös se liikunnan ilo ole se tärkein?
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Mamma-arjen loppu
Sisareni sanoi sen olevan vapauden loppua, kun mammaloma loppuu ja mie palaan takaisin töihin. Mie sanon sen olevan vapauden alkua.
Ensiviikolla mie olen taas vähintään 8 tuntia päivässä aikuisten parissa, eikä yksikään lapsi roiku sen aikana lahkeessa tai paidanhelmassa. Yhtäkään ei tarvitse sinä aikana läksyttää, maanitella, vaihtaa vaippaa tai asettaa telkkarikieltoja. Ei keitellä puuroha, hyssytellä tai nakella palikkoja.
Ensiviikosta alkaen, se olen taas 8 tuntia päivässä, vain minä ja luteet. Ja torakat. Ja rotat. Ja monet muut.
Mutta hassuahan se on. Että vaikka kuinka olen sanonut, että kotiäitys on paskin duuni ikinä. Se on aliarvostetuin homma maan päällä, ja siinä on käytännössä mahdoton onnistua. Siivoot, pyykkäät ja laitat ruokaa 25 tuntia vuorokaudessa, ja silti on paskasta, koirat ulvoo, kakarat parkuu eikä kukaan suostu syömään ruokaa. Että ompa kivaa. Mie olen nyt 11kk tehnyt tauotta työtä, jota kukaan ei huomaa, ja josta saan päivittäin kuulla jos jotain on unohtunut tai joku on tehty huonosti. Vaikka vasemmalla kädellä ja juosten kustu on jossain vaiheessa pakostakin työn laatu, kun on valvonut vuoden putkeen. Mutta sitähän ei kukaan muista, koska ainoa joka herää syöttämään vauvaa öisin, on tässäkin tapauksessa äiti.
Kun tällaisen ajanjakson aikana kokee epäonnistumisia päivittäin, ja ymmärtää miten surkea on omassa kotiäitiydessään, alkaa itsetunto väkisinkin rapista. On siis helpottavaa palata tekemään työtä jossa tietää olevansa hyvä. Josta on mahdollisuus saada sanallistakin arvostusta ja kiitosta. Ainakin joskus.
Mutta kaiken sen epäonnistumisen keskellä, tiedän kuitenkin onnistuneeni jossain täydellisesti. Ja se jokin on oma rakas ihmisvanupuikkoni, albiinorinsessamme ja hymytyttömme:)
Kaikessa valkoisuudessaan ja tukattomuudessaankin se on kaunein vauva maan päällä, ja omassa kömpelyydessään eniten riemunkiljahduksia aiheuttava pienillä onnistumisillaan. Ja se hymy, ja nauru joka raikaa suurimman osan päivästä... voih.
En koe olevani valmis laskemaan sitä hoitoon. Vaikka iloitsenkin että normiarki koittaa taas, odotan kauhulla vauvani hoitoon viemistä. Siitäkin huolimatta, että saatiin tuttu ja turvallinen perhepäivähoito. Paras mahdollinen.
Mutta en ole valmis irrottautumaan vielä vauvastani. En vain ole valmis siihen. Että pikkuiseni olisi jo niin iso, että se aloittaisi oman päivärytminsä yhteiskunnan omassa varhaiskasvatuksen ja hoidon parissa? Vastahan mun nököni syntyi!!
Voi itku ja parku. Ikävöin jo nyt.
Ensiviikolla mie olen taas vähintään 8 tuntia päivässä aikuisten parissa, eikä yksikään lapsi roiku sen aikana lahkeessa tai paidanhelmassa. Yhtäkään ei tarvitse sinä aikana läksyttää, maanitella, vaihtaa vaippaa tai asettaa telkkarikieltoja. Ei keitellä puuroha, hyssytellä tai nakella palikkoja.
Ensiviikosta alkaen, se olen taas 8 tuntia päivässä, vain minä ja luteet. Ja torakat. Ja rotat. Ja monet muut.
Mutta hassuahan se on. Että vaikka kuinka olen sanonut, että kotiäitys on paskin duuni ikinä. Se on aliarvostetuin homma maan päällä, ja siinä on käytännössä mahdoton onnistua. Siivoot, pyykkäät ja laitat ruokaa 25 tuntia vuorokaudessa, ja silti on paskasta, koirat ulvoo, kakarat parkuu eikä kukaan suostu syömään ruokaa. Että ompa kivaa. Mie olen nyt 11kk tehnyt tauotta työtä, jota kukaan ei huomaa, ja josta saan päivittäin kuulla jos jotain on unohtunut tai joku on tehty huonosti. Vaikka vasemmalla kädellä ja juosten kustu on jossain vaiheessa pakostakin työn laatu, kun on valvonut vuoden putkeen. Mutta sitähän ei kukaan muista, koska ainoa joka herää syöttämään vauvaa öisin, on tässäkin tapauksessa äiti.
Kun tällaisen ajanjakson aikana kokee epäonnistumisia päivittäin, ja ymmärtää miten surkea on omassa kotiäitiydessään, alkaa itsetunto väkisinkin rapista. On siis helpottavaa palata tekemään työtä jossa tietää olevansa hyvä. Josta on mahdollisuus saada sanallistakin arvostusta ja kiitosta. Ainakin joskus.
Mutta kaiken sen epäonnistumisen keskellä, tiedän kuitenkin onnistuneeni jossain täydellisesti. Ja se jokin on oma rakas ihmisvanupuikkoni, albiinorinsessamme ja hymytyttömme:)
Kaikessa valkoisuudessaan ja tukattomuudessaankin se on kaunein vauva maan päällä, ja omassa kömpelyydessään eniten riemunkiljahduksia aiheuttava pienillä onnistumisillaan. Ja se hymy, ja nauru joka raikaa suurimman osan päivästä... voih.
En koe olevani valmis laskemaan sitä hoitoon. Vaikka iloitsenkin että normiarki koittaa taas, odotan kauhulla vauvani hoitoon viemistä. Siitäkin huolimatta, että saatiin tuttu ja turvallinen perhepäivähoito. Paras mahdollinen.
Mutta en ole valmis irrottautumaan vielä vauvastani. En vain ole valmis siihen. Että pikkuiseni olisi jo niin iso, että se aloittaisi oman päivärytminsä yhteiskunnan omassa varhaiskasvatuksen ja hoidon parissa? Vastahan mun nököni syntyi!!
Voi itku ja parku. Ikävöin jo nyt.
tiistai 14. huhtikuuta 2015
Elämäntaparemontin puolikas
Tavoite saada oma keho hallintaan, check. Tavoite korjata vuosien varrella tehdyt laiminlyönnit, check. Tavoite saavuttaa henkinen tasapaino, check. Tavoite toipua kaikista kehoa ja mieltä painaneista, check. Tavoite antaa kyytiä raskauksien tuomalle muutoksille, check.
Ylisuuret tavoitteet ja suorituspaineet. Check.
Tarkoitukseni huoltaa purukalusto täysin kuntoon ennen töihin paluuta jäi pienestä kiinni. Eilen oli seitsemäs hammaslääkärikäyntini viiden kuukauden sisään ja nyt olen yhtä viisaudenhammasta köyhempi. Toinen viisari jäi odotuttamaan työviikolle ittensä poistamista. Kunhan siitä viimeisestäkin selviän hengissä, niin lupaan varmasti käyttää itteni hampitohtorilla näytillä vähintään joka toinen vuosi! Oli särkyä tai ei. Nyt, kun lähes jokainen leego on porattu ja paikkailtu, on silti outoa tuntea ajoittain kipua jo paikatuissa hampaissa. Se ei liene normaalia?
Toinen vähästä kiinni jäänyt tavoite oli saavuttaa niin sanottu "nollapaino" ennen paluuta. Raskautta edeltävä paino. Josko ensimmäisestä tiineydestä jäi kymmenen kiloa (joka tosin siihen painoindeksiin olikin ihan toivottua) niin tästä on toistaiseksi jäänyt kiloja kolme. Kilolukema sinänsä ei minnuu hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta tuo on ratkaiseva nahkapläskimäärä estämään vanhoihin farkkuihin mahtumisen. Tai ainakaan kaikkiin. Ja mie kun en mielelläni lähde uusimaan koko vaatekertaa. Jolloinka sen ylimääräisen nahan kuriin saaminen tuntuu ensin luontevimmalta tavalta lähtä purkamaan tätä brobleemaa.
Joten mitä tekee tylsistynyt kotiäiti, joka ei todellakaan halua luopua syömisestä tai herkuttelusta? No ilmottautuu kursseille tietysti! Kun kotitreeneistä loppui mielikuvitus ja kehtaaminen, niin apua lähdetään hakemaan kehonhallintaa ja syviä lihaksia paikantavilta kursseiltä. Viime sunnuntaina kävin siis pilateksen peruskurssin, jonka tehokkuuden pääsin toteamaan koko kropan tutinalla. Ensikuussa tämä mamma lähtee vaivihkaa ja lapsilta salaa sitten tankotanssin peruskurssille etsimään sisäistä gaselliaan joka raskauden tuomien kehonhallinnan hukkumisen jalkoihin itsensä rusennutti.
Josko vielä toistaiseksi olen notkea kuin rautatanko eikä oikea jalka tiedä mitä vasen tekee, niin tavoite on kesällä askeltaa jo paljon keveämmin ja muistuttaa jotain muutakin kuin traktorin alle jäänyttä supikoiraa.
Ja mitä tulee siihen omaan henkiseen tasapainoon... No, siihenkin on vähän vielä matkaa:) Olen vakavasti harkinnut tyyneysrukouksen tatuoimista itseeni, sillä se tuppaa unohtumaan aina silloin kun sitä eniten tarvitsisi.
Siis Jumala suokoon minulle tyyneyttä ja jotain... ja... jotain minkä voin kohdata. Vai kuinka se meni..? Perkele.
Ylisuuret tavoitteet ja suorituspaineet. Check.
Tarkoitukseni huoltaa purukalusto täysin kuntoon ennen töihin paluuta jäi pienestä kiinni. Eilen oli seitsemäs hammaslääkärikäyntini viiden kuukauden sisään ja nyt olen yhtä viisaudenhammasta köyhempi. Toinen viisari jäi odotuttamaan työviikolle ittensä poistamista. Kunhan siitä viimeisestäkin selviän hengissä, niin lupaan varmasti käyttää itteni hampitohtorilla näytillä vähintään joka toinen vuosi! Oli särkyä tai ei. Nyt, kun lähes jokainen leego on porattu ja paikkailtu, on silti outoa tuntea ajoittain kipua jo paikatuissa hampaissa. Se ei liene normaalia?
Toinen vähästä kiinni jäänyt tavoite oli saavuttaa niin sanottu "nollapaino" ennen paluuta. Raskautta edeltävä paino. Josko ensimmäisestä tiineydestä jäi kymmenen kiloa (joka tosin siihen painoindeksiin olikin ihan toivottua) niin tästä on toistaiseksi jäänyt kiloja kolme. Kilolukema sinänsä ei minnuu hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta tuo on ratkaiseva nahkapläskimäärä estämään vanhoihin farkkuihin mahtumisen. Tai ainakaan kaikkiin. Ja mie kun en mielelläni lähde uusimaan koko vaatekertaa. Jolloinka sen ylimääräisen nahan kuriin saaminen tuntuu ensin luontevimmalta tavalta lähtä purkamaan tätä brobleemaa.
Joten mitä tekee tylsistynyt kotiäiti, joka ei todellakaan halua luopua syömisestä tai herkuttelusta? No ilmottautuu kursseille tietysti! Kun kotitreeneistä loppui mielikuvitus ja kehtaaminen, niin apua lähdetään hakemaan kehonhallintaa ja syviä lihaksia paikantavilta kursseiltä. Viime sunnuntaina kävin siis pilateksen peruskurssin, jonka tehokkuuden pääsin toteamaan koko kropan tutinalla. Ensikuussa tämä mamma lähtee vaivihkaa ja lapsilta salaa sitten tankotanssin peruskurssille etsimään sisäistä gaselliaan joka raskauden tuomien kehonhallinnan hukkumisen jalkoihin itsensä rusennutti.
Josko vielä toistaiseksi olen notkea kuin rautatanko eikä oikea jalka tiedä mitä vasen tekee, niin tavoite on kesällä askeltaa jo paljon keveämmin ja muistuttaa jotain muutakin kuin traktorin alle jäänyttä supikoiraa.
Ja mitä tulee siihen omaan henkiseen tasapainoon... No, siihenkin on vähän vielä matkaa:) Olen vakavasti harkinnut tyyneysrukouksen tatuoimista itseeni, sillä se tuppaa unohtumaan aina silloin kun sitä eniten tarvitsisi.
Siis Jumala suokoon minulle tyyneyttä ja jotain... ja... jotain minkä voin kohdata. Vai kuinka se meni..? Perkele.
Jumala suokoon minulle tyyneyttä
kohdata asiat joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa mitkä voin
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)