Voihan lattiavalu sanon minä!

En jaksa olla hämmästymättä, kuinka talonrakentajan koulutuksella ja 4n vuoden vesivahinkojen korjaushistorialla tämä talo on onnistunut kerta toisensa jälkeen yllättämään minut.
Minut on koulutettu tunnistamaan kosteusvauriot ja rakenteelliset virheet. Minut on koulutetu jumankauta rakentamaan taloja!  Ja silti, joka jumalan kerta kun tuossa torpassa paljastuu taas joku mukava ylläripylläri, mie en osaa kuin vajota kyykkyyn, peittää kasvot käsiini ja ulvoa, että mitä hittoa sitä nyt pitää tehdä??
Toisaalta, jossain vaiheessa sitä vain turtuu heikoinkin, tai ainakin tätä uskottelen itselleni. Sillä silläkin hetkellä kun mies tuli näyttämään sitäkin ihmettä, miten olohuone on rakennettu taloon jälkikäteen, ja lattiavalu valettu 30cm keittiön lattiavalua korkeammalle, ilman eristeitä ja hiekkapohjalla jättäen vanhat ulkoverhouslaudat sekä valun sisään, että myös märkään maahan. Tämän lisäksi tuo neljän sentin kaistale josta märkä hiekka vain valui keittiön puolelle oli täysin eristämätön ja katkaisematon sekin. Vielä parisen viikkoa sitten oisin kai itkenyt, mutta sillä haavaa kykenin vain toteamaan, että kuules kulta, meidän kylppäri on tyhjän päällä ja maata kaivaessa sokkelin sijaan käsi tavoitti juuri patolevyn. Että jos meillä on olohuone vesihiekan päälle rakennettu ja siitä on suora koskiväylä keittiöön, niin I DONT CARE! Meillä on jumalauta viidesosa talosta konkreettisesti tyhjän päällä!

Tällainen oli kylppärin peränurkan näkymä kaivuutöiden jälkeen. Sama juttu pitkällä seinällä...

Olen laskenut päiviä siitä että koska myö tähän sotkuun oikeen päädyttiinkin, ja lasken sitä, paljonko on aikaa jäljellä. Tunnen itseni avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Ennen kaikkea kun yrittää selvitellä kuinka mikäkin juttu korjataan toimivaksi. Juurikin siis kunnioittaen vanhoja menetelmiä, ettei vanhasta talosta, jonka toiminta on perustunut siihen jokaisen pinnan hengittävyyteen, lähettäisi nyt lyömään liian tiiviiksi. Joka kerta kun kuvittelen keksineeni jotain jolla muokkaan vanhan toimivaksi, ja menen rakennuspalstoilta etsimään vastausta vain yhteen mietityttämään jääneeseen yksityiskohtaan, niin yllättäen koko käsitykseni toimivasta ratkaisusta romuttuukin, ja lopulta se yksityiskohta menettää merkityksen kokonaan, kun tilalla onkin kymmenen uutta kysymystä.
Olen muuttanut suunnitelmia monen monta kertaa, ja aina joku on huutamassa kuinka tämä tehdään paremmin.
Jos nyt olohuoneen lattian (joka siis oli talon ehjin lattia) vain koolaan uudestaan. Ja lasivillat korvaan kivivillalla, jotka niputtaisin lattiavasoihin tervapaperilla siten, että eristeen ja lattian väliin jää noin 4cm tuulettuva väli. Antakoon ilman siellä liikkua jos on liikkuakseen, lattian pinnassa olisi kuitenkin tuo kivivilla, ja sehän riittää lämmittämään sen minkä lämmittää? Lastulevy ja pinnaksi laminaatti. Ja betonivalussa on vanha pikipinta jonka käsittelemättömät alueet kylmäbitumoidaan. Vanhassa mallissa sen päälle oli asennettu vieläpä huopakaistat, jotka olivat onnistuneet tiivistämään veden sen ja pikibetonipinnan väliin lammikoksi. Oma ratkaisuni tähän oli juurikin tuo tuuletusrako. Tuttavani vain totesi sitten, että mihinkäs se sitten tiivistyy se kosteus? Villoihin? Eihän laminaatti hengitä.
Mutta eipä hengittänyt muovimattokaan joka oli vanhan lautalattian päällä. Ja silloin maan pinta oli lattiavalua korkeammalla, eikä salaojia ollut. Eikö se kastuminen nyt ole estetty kun maata on muokattu ja salaojat tehty? Eikö se betonista huokuva kosteus nyt kun se pääsee ensin kuivamaan, ole kuitenkin sen verran vähäistä? Ja kivivillahan sitoo sitä itseensä ja luovuttaa sitä poies kuivuttuaan? Vai kuinka? Vai pitäisikö siihen sitten kuitenkin laittaa jotain taas estämään se betonista nouseva kosteus, voisiko se olla niin mittavaa?
Ei, ei se voi olla samanlaista enää, Nythän on jukolauta kyseessä talo joka toimi koskena 75 vuotta!

Olen väsynyt ja kipeä, tällä haavaa nimenomaan kipeä. Maanantaina salaojituksen loppuunvienti oli miulle liikaan. Tai ei ehkä se, vaan se, että tein sen toppi päällä kun ensin valuin hikeä. Illalla tosissaan havahduin siihen, että syyskuussa se ulkolämpötila ei hiestä huolimatta ole ihanteellinen hihattomuudelle. Tervetuloa siis lenssut ja muut kurkkukivut ja lihaskivut ja mitä näitä nyt on.. Nyt poden huonoa omaatuntoa siitä etten eilen tehnyt työmaalla mitään vaikka vietän viimeisiä kesälomapäiviä ja nyt olisi nimenomaan se mahdollisuus saada paljon aikaan kun työt odottaa.

Mutta koska paino on jatkanut tippumistaan ja kaikki farkut roikkuu jalassa ja iltasin ottaa pumpusta, niin pitänen tämänkin päivän nyt vapaata.  Taidan vain painua kauppaan hakemaan lapsille ne uudet sukkahousut viime vuotisten pieneksi jääneiden tilalle. Ja keskityn ehkä keittiön pöydän ääressä suunnitteluun. Hyvä siitä tulee. On tultava. Lattioista on paljastunut hymyileviä kasvoja, joten haluan ne varta vasten tulkita enteeksi. Kyllä tuosta vielä terve ja hyvä talo saadaan:)

Hymyilevät nassut sienilattian alta.

Hymyilevät kasvot sortuneesta lattiasta.

Suomen lemmikkihaisunäädät ry

Huvittavaa, miten anonymiteettini tässäkin blogissa varisee varisemistaan, että loppujen lopuksi ei olisi sen suurempi juttu julkaista ihan sensuroimatontakin nassukuvaa, mutta näillä eväillä mennään vielä toistaiseksi;)

Skunkprojektini otti ihan uuden askeleen  toissapäivänä, kun pieni mutta sitäkin sitkeämpi skunkkiryhmä päätti pistää pisteen jatkuvalle väärinymmärrysten tulvalle, joka tuntui aika ajoin murtavan sekä omistajien, että lemmikkiensäkin oikeutta. Ehkä tämän ison kivenmurikan vierinnälle antoi lopullisen tönäisyn miun saama kieltävä päätös Suomen Riistakeskukselta, joka jätätytti suloisen Wandan Britteihin vedoten mm. hajurauhasten poiston laittomuuteen. Kyseessähän olisi ollut hajurauhasensa omistava yksilö, jolta ei olisi kummassakaan maassa niitä poistettu, koska laki on yhtäläinen myös UK:ssa. Riistakeskus kuitenkin vetosi siihen, ettei voi tietää, josko kuitenkin poistatan ne salaa. Samalla periaatteellahan en varmaan olisi saanut aikoinani ostaa yorkkianikaan, olisinhan voinut salaa typistyttää sen hännän, mikä tosissaan oli lajille tyypillinen toimenpide, kunnes se luojan kiitos kiellettiin.
Josko Wanda siis oli miun skunkkimaailmani ensirakkaus, jonka osittain spekuloinnin vuoksi menetin, niin seurasi siitä silti ehkä jotain tärkempääkin; nimittäin Suomen lemmikkihaisunäädät ry.

Emme ehkä pelastaneet maailmaa, mutta loimme vaietulle ja niin väärinymmäretylle ryhmälle tukea ja turvaa. Miulla on siksi suoranainen ilo ja kunnia istua tuoreen liiton hallituksessa ja sihteerin paikalla, ja olla konkreettisesti läsnä edistämässä tätä asiaa:)

Teimme juuri skunkkihistoriaa, ja siitä tuli kuule pirun hyvä fiilis! Hyvä me!

P.S. Wanda ehkä jäi Britteihin byrokraattisten ounastelujen vuoksi, mutta skunkkiryhmää kerätessä, paljastui suomesta yksi vaiettu ja salattu pentue, josta meille muuttaa vuoden lopulla pikku-Wilma :)

I choose my fight

Josko keittiön lattia oli alunperin se, mitä luulimme talomme heikoimmaksi lenkiksi, niin järkytyksenähän tuli huomata olohuoneen lattian uivan ihan kirjaimellisesti eristeiden alta. Vettä oli ihan sitä itseään ja semmoisenaan bitumimaton päällä, sekä sen alla.
Jotta saisimme katkaistua talomme läpi kulkevan virtauksen, palkkasin apuvoimia ja kaivinkoneita ynnä muita operoimaan pihan puolta. Operaatio salaojitus, maanvaihto ja tien pudotus ei sujunut sekään ongelmitta, sillä piakkoin huomasimme talon olleen rakennettu osista. Josko siis olohuoneemme uima-altaasta huolimatta oli kunnon sokkelilla varustettu, ei sitten taas talon toisessa päädyssä sijaitseva tuleva kylppäri kauhuksemme sijainnutkaan käytännössä minkään päällä. Tai sitten juuri siten, makoillen ei-minkään päällä.. Pelko kylppärin nurkkauksen totaalisesta tipahtamisesta kesken kaivuutöiden oli todellinen ja tuntui kurkun kuristuksena pitkään.
Kun sitten ajatte
lin sen olevan tähän hetkisten ylläripylläreiden kärkisijalla, huomasimme makkarin virheettömän lankkulattian purettuamme talomme olevan poikki koko perustaltaan. Tämän lisäksi makuuhuoneen ulkonurkan betonilattia oli sortunut. Kiilamääristä päätellen jo varmaan 50v sitten, mutta niin sorruin minäkin, meinaan tupakkaan.
Kyllä vain, mitä tekee kypsä kuuden lapsen vetoisen perheen äiti, jolle timpuri havainnollistaa lattian romahdusvaaraa nitkuttelemalla varpaillaan koko valulaattaa? No painuu kioskille ja ostaa askin tupakkaa.

Siihen katkesi meidän salaojitus ja kaivinkonekuski hälytettiin paikan päälle kiireesti lappaamaan savet takaisin kyseisen nurkan tueksi. Nyt meillä on siis savella tuettu talo ja perunamaa makuuhuoneessa. Ei ihan jokanaisen saatavilla olevaa unelmaa, vai mitä?

Hysteeriyys tuntuu jatkuvan edelleen. Vaikka tällä haavaa tuntuu taas sotasuunnitelman olevan selvä ja auringon paistavan huomenna, niin en voi olla ajattelematta kauhuissani, että vielä olisi kahden huoneen lattiat purkamatta. Jaksanko todella enää vastaanottaa niistäkin karmaisevia uutisia? Tähän mennessä kun uutinen uutisen perään on ollut toinen toistaan huonompia. Olisikin vain pysynyt siinä keittiön mädässä lattiassa ja huonosti eristetyssä sienettyneessä maakellarissa niin kaiki olisi kovin toisin..

Tällä haavaa meillä pakertaa venäläinen eläkeläispappa kultahampaineen, joka on osottautunut kullaksi koko painoluokassaan. Se painaa pitkää päivää halvalla, ja vain muutaman kerran pysähtyy tankkaamaan itseään mustalla teellä. Se tekee sen, mitä mie tein ennen sitä itkien ja nauraen vuoroin perään. Nyt olen arki-illat siis saanut olla laittamassa lapsia nukkumaan ja käynyt niiden kanssa kylvyssä. Podin huonoa omaa tuntoa paitsi siitä, etten käyttänyt jokaista vapaata sekunttiani talon parissa, mutta myös siitä, etten ollut läsnä lapsilleni.

Ikävöin niin paljon, vaikka ne onkin lähellä. Missasin nuorimmaisen ensiaskeleet, ja lopulta kun tuo hoidosta hakiessa käveli vanhan mummon lailla miun luo, purskahdin itkuun.
Kumpa tuo valmistuisi itsestään. Tai ainakin raakapinnoille saakka.

Purkutuomio EI ole vaihtoehto!

Niin vain sitten kävi meidän onnellisten tilanomistajien, että uusi kotimme paljastui haastavammaksi kuin olimme osanneet odottaa.

Purimme keittiön lattian, joka oli mätä, ja josta tiesimmekin. Poistimme lapiotolkulla sientä, joista aloitin stressaamisen välittömästi. Ja läjän märkää purua. Seinän alajuoksut olivat pahoin kastuneet, ja maakellarin täyttö vuosi takaperin epäonnistunut täydellisesti.
Kutsuin asiantuntija nro. 1:n kylään. Hän oli raksa-aikojeni työnjohtaja. Osaava kaveri.
Mietin kapillaarikatkoja, bitumointia, eristelevyjä, ja kaikkien niiden eri vaihtoehtoja ja järjestystä. Tarkoitushan oli saada 75 vuotta sitten rakennetun talon perustukset toimimaan soveltamalla uutta ja vanhaa, siten että materiaalit hengittää juuri sen verran kun eristämättömät ja vituralleen tehdyt pohjat vaativat. Pääsimme piakkoin yhteisymmärrykseen työjärjestyksestä. Tilanne ei kuulema ollut ollenkaan niin paha kuin hän oli kuvitellut ja uskoi täysin miun kykenevän hoitamaan homman niin sanotusti kotiin.
Huomattavasti keveimmin mielin siis lähdin asioimaan rautakaupassa. Ihastelin samalla laminaattimalleja ja poimin ideoita keittiöön. Kotona oli silti vastassa asiantuntija nro: 2, mieheni raksaveli, joka oli mittareidensa kanssa tullut toteamaan että ei ole koskaan märempää pohjaa nähnytkään. Kysyi, että onko meillä laittaa sataatonnia remonttiin, jossa taloamme tunkattaisiin ylös tolppa kerrallaan ja muurattaisiin sokkelia lisää ja valettaisiin uutta lattiaa ja toivoisimme ettei koko komeus romahda korttitalon lailla kesken mittavan ja piiiiitkän ja kalliin operaation aikana, vai... Puretaanko koko paska?

Muistan vain etsineeni tuon miehen ilmeestä jotain pientä vinkkiä siitä, että kyseessä olisi vitsi. Että hän naurahtaisi piakkoin ja sanoisi ettei tilanne nyt ihan oikiasti niin paha ole, ja sitten antaisi korjausneuvonsa.
Sitä ei tullut.

Olimme ostaneet purkukuntoisen talon.

Pyörrytti, oksetti, huimasi. Itkin pihalla ja poltin tupakkaa kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen enkä osannut kuin änkyttää. Siitä onkin seurannut nyt läjä hysteerisiä päiviä, jossa iltasin nakerran torpan lattiaa pala palalta auki, ja tanssin jokaisen kuivan eristeen ja palkin nähdessäni, ja itken jokaisen märän kohdan löydettyäni. Illalla pitää lopettaa aina kuivaan kohtaan, jotta olisi edes teoreettisesti mahdollista nukkua yöllä, mutta totuushan on silti se, että mie olen valvonut nyt 3,5 viikkoa yhtä soittoa. Kiloja on varissut kolme, ja miusta ei todellakaan jää edes varjoakaan jäljelle vuoden loppuun mennessä jollen pian ala saamaan tätä stressimäärää kuriin.

Olen vuoroin kuin soturiprinsessa uhkuen taistelutahtoa ja vakaata aikomusta pelastaa kotitalo, ja vuoroin hyttysen pistosta lyyhistyvä hermoraunio joka ei kykene enää itseäänkään kantamaan.
Edelleen olen vakaasti sitä mieltä, että 75-vuotias talo ei voi ollakkaan uuden veroinen. Oltuaan 20 vuotta kylmillään, se ei voikkaan olla laataltaan kuiva. Varsinkaan ilman salaojia ja eristyksiä. Mutta jos se on  seisonut ryhdikkäänä ja suurimmalti osalti rungoltaan kuivana, niin miksei se seisoisi vastakin, jahka viat on korjattu?  Ja laattahan tulee olemaan aina kostea. Sitä ei vaan rutikuivaksi saa taikomallakaan, mutta onhan niitä muitakin taloja riskirakentein rakennettuja, joissa on saatu ongelmat kuriin erinäisin toimenpitein. Miksei tässäkin?

Nyt vastaanottamaan kaivinkonekuskia, joka tulisi viikonloppuna kaivamaan salaojitusta ja muokkaamaan maata. Tilasin äskettäin sepelit, maanantaina saan paikan päälle jälleen yhden asiantuntijan, joka pohtii sopisiko laatan päälle niin sanottu ilmanvaihtomatto, joka on kosteille ja sairaille lattiarakenteille suunniteltu tuuletusjärjestelmä.
Olen  kaivanut vanhat rakennustiedon oppikirjani esiin ja yritän lukea niitä monen vuoden tauon jälkeen, vaikka tällä väsymyksellä ja hysterialla en tahdo saada yhdestäkään lauseesta selvää.

Voi luoja, nyt tarvitaan apua!

Skunk Projekt + talokauppoja

Elämä on valintoja täynnä, ja ihmeitä, loputtomia ihmeitä! Yleensä ne tulevat yllättäen ja juuri silloin kuin niitä vähiten osaa odottaa.

Merkittävin tässä kuluneiden parin viikon sisällä tapahtuneiden hetki oli se, kun naapurin pappa päätti laittaa tiluksensa myyntiin. Miehän ostin aikoinaan tämän torpan siten, että se lohkottiin vaan erilleen kantatilastaan. Jo silloin hupsuna parikymppisenä haaveilin, että koittaisi joskus hetki, jolloin raha-asiani olisivat niin hyvällä mallilla, että voisin lunastaa lopputiluksetkin itselleni. Tämä kun on tällainen vanha maatila, mie olen pyörittänyt tätä sekasortoista ja kovaäänistä uusioperhettäni kaikine lapsineen ja elukoineen tässä, ja pappa pitänyt päärakennusta kesämökkinään. Emme varmasti kovaäänisyytemme ja pihamme sotkuisuuden vuoksi ole olleet unelmanaapureita, mutta vastapainoksi olemme huolehtineet myös hänen tontistaan osittain. On leikattu nurmikkoa, korjailtu sipulipenkkiä myrskyjen jäljiltä, korjailtu pihatietä, tehty murkkutorjuntoja ja tilattu metsästäjiä kun on huomattua supikoirien ja mäyrien villiintyneen taas tontilla. Olemme toimineet vahtikoirina ja varjeltu tilaa, kuin ikään silmälläpitäen että jonakin päivänä se voisi olla omamme.
Sitten se hetki koitti. Pappa sanoi olevansa väsynyt ja kertoi meillä olevan etuosto-oikeus tilaan niin halutessamme.
Kahden päivän päästä pihaan astui kiinteistövälittäjä. Mieheni juoksi pihalle ja lyöttäytyi katselmuskierrokselle hokien meidän ostavan tilat. Jäimme levottomina odottamaan hinta-arviota, jota ei koskaan tullut. Reilu viikon kuluttua soitettuamme papalle kuulimme välittäjällä olevan jo ostajia tilalle. HÄNEN lisäkseen.
Syntyi sanaton paniikki ja myö yritettiin saada välittäjää kiinni, mutta eihän se mokoma vastannut.. Mie laitoin tekstaria, mutta vastausta ei kuulunut. Laitoin sähköpostia jossa muistutin ystävällisesti etuosto-oikeudestamme jonka meinaisimme käyttää. Ei vastausta.
Mie täytin paniikissa lainahakemukset joka jumalan pankkiin ja valvoin yön itkien jokaista rahallista virhettämme joita olemme mökeltäneet kuluneen 8n vuoden aikana monta.
Seuraavana aamuna soitin kiinteistövälittäjä-isälleni ja itkin lisää. Isäni sai välittäjän kiinni, joka totesi meillä olleen kyllä tarvittava aika järjestää asioita. Hänen osuutensa oli ollut käyntikortti, jonka yhteystietoihin hän ei kuitenkaan vastannut. Laina olisi ilmeisesti pitänyt hakea ilman tietoa kauppahinnasta, tai mitä se pitää edes  sisällään. Uskomatonta!
Laitoin jälleen s-postia, jossa kerroin odttavani tarvittavia dokumentteja kohteesta pankkineuvottelua varten, ne sitten sainkin.

Ja kuin ihmeen kaupalla, pankkivirkailija joka ei ensin näyttänyt pitävän meistä lainkaan (kaivoin kesken neuvottelun vieläpä tukastani elävän lentävän muurahaisen, joten olin varmaan hehkeä ilmestys. Toisaalta, edellisen hakijan paidassa luki kissankokoisilla kirjaimilla PASKA!, joten ehkä elävät ötökäät jäivät kakkoseksi tässä erikoisessa pukeutumisessa) päätti tuo rempseä nainen yhtäkkiä kuitenkin myöntää lainalupauksen!
Laitoin jälleen välittäjälle s-postia, jossa kerroin kauppojen syntyvän pikapuoliin, ja vastaukseksi tuli tyylikäs "onnex olkoon".  Siis X:llä, kuten mie rustasin kaikki kolmentoista vanhana:D

No, joten pääsemme kuin pääsemmekin kohta kaupat tekemään, ja sitten aloittamaan mittavan remontin.  Nyt, köyhimmillämme ja väsyneimillämme:) Mutta onnellisina, pirun onnellisina.

Sitten jotain muuta. Olen jo puolen vuoden ajan ylläpitänyt itselläni eräänlaista Skunk Projektia, jossa oli tarkoitus saada haettua lemmikkiskunkki Briteistä Suomeen. Tästä miun pitää tehdä kokonaan oma juttunsa, mutta pähkinänkuoressa voin kertoa viettäneeni tietokoneen ääressä tietoja etsien vähintään sen satakunta tuntia. Olen asioinut Suomen ympäristokeskuksen kanssa, EVIRAn ja Suomen riistakeskuksen kanssa. Olen selvitellyt lupia ja yksityiskohtia vaatimuksista. Suomen laki kun ei skunkkien kohdalla oikein ole yksiselitteinen. Se on joko laillinen tai laitoin, riippuen keltä kysyy. Toiset vaativat tarkat dokumentoinnit omistuksista ja tuonneista, kun taas toisaalta skunkki ei olisi vaatinut edes rokotuksia.
Kaikki oli edennyt todella pitkälle. Miulla oli lupapaperit vetämässä ja skunkki valittuna ja valmiina Briteissä. Kuljetukset olivat yksityiskohtia lukuunottamatta tiedossa. Kaikki oli valmiina, kunnes sitten eilen sain Riistakeskukselta kieltävän päätöksen. Päätös perusteltiin mielestäni mielivaltaisesti oletuksiin että yrittäisin salaa kuitenkin poistattaa hajurauhaset, joiden poistaminen mukavuussyistä on kielletty sekä Suomessa että Briteissä. Tämän lisäksi riskinä oli raivotauti, vaikka puhe oli koko ajan lemmikistä, joka matkustaisi sirutettuna ja rokotettuna. Riistakeskus ei ilmeisesti luota rokotuksiin.  Kolmanneksi, pelättiin skunkin karkaavan ja lisääntyvän hallitsemattomasti.
Näin jo sieluni silmin, miten Suomen kaikki kymmenen skunkkia karkaavat kerralla ja perustavat oman populaation. Ihan heti ei treffeille pääse, sillä lähin skunkki asustaa noin 60km päässä.
Tämän lisäksi päätöstä perusteltiin sillä, että JOS kaikki muutkin hommaavat skunkin, niin stten riski on iso.
Spekulaatiosta  tuohtuneena tuohtui myös Suomen pieni mutta ponnekas skunkkiryhmäkin. Tänään olemme päättäneet perustaa ihan oikea yhdistyksen, jotta harrastajina voisimme tuoda ihmisten tietoisuuteen mitä skunkki oikiasti on lemmikkinä. Miten koko käsitys skunkista on vieras käsite ihmisille ja miten omistajiin suhtaudutaan varauksella.

Kohta olen hukkumassa projekteihini:) Henkilökohtaiseen haluuni panostaa sadalla prosentilla useaan asiaan, vaikka jaksan hädin tuskin ruokaa laittaa.

Mielenkiinnolla odotelle:)

Hiljalleen toipumista

Takana on nyt laskujeni mukaan kutakuinkin reilu 6vkoa tupakoimatonta aikaa. Sortumisia takana tasan yksi. Nikotiinitonta sähkötupakkaa on tullut imeskeltyä pahimpiin sosiaalisiin paineisiin. Yksin ollessa tupakan himo on ollut siedettävää.
Tässä sen taas näkee, miten ihminen on ohjelmoitu tuttuihin toimiin. Kuin Pavlovin koirat konsanaan. Olin sentäs vähän aikaa sitten kahden viikon lomalla, ja koko tuon loman aikana ei tehnyt mieli tupakkaa. Ei edes käynyt mielessäkään! Ei jumankauta vaikka rohkeasti otin yhden siiderinkin kerran ja iltaisin tissuttelin baileyssiä katsoessani vaunun telkkarista Housea. Mut on nähkääs ohjelmoitu siihen, että vapaa-aikaan ei kuulu tupakka. Ei omiin oloihin, ei kotioloihin. Vain työtä helpottamaan ja sosiaalisiin hetkiin.
Koin oloni vähintäänkin siis voittajaksi, kunnes koitti taas se työmaanantai, ja ensimmäisen take away-kahvini jälkeen huuleni alkoi taas napsumaan tupakan puutetta.
Kielen makunystyrät odottivat sitä tupakan makua, huulet tuttua tupakan muotoa, keuhkot sitä epäterveellistä savua, ja koko pääkoppa sitä ensimmäisestä henkäisystä tulevaa  euforiaa.
Siihen tunteeseen  verrattuna joku S-Marketin kahdenkymmenen euron sähkösavuke mukamas-tupakanmakuisine litkuineen on kuin alkoholistille ojentaisi Pirkan holitonta omppusiideriä siinä pehmeäksi muovaantuneessa puolentoista litran muovipullossa. Huono korvike! Pirun huono!
Itse asiassa niin huono, että jätin turvautumatta moiseen, josta syntyisi pahimmillaan vaan vielä suurempi vitutus.

Vaan vihdoin sitten jotain edistystäkin. Avaavaa lääkettä en ole käyttänyt, kortisoniakaan en enää. Yska on hillitympää, vaikkei sekään kokonaan ole poistunut. Väsymys on läsnä päivittäin, mutta toimintakuntoisena olen pysynyt. Töissä teen edelleen lähestulkoon päivästä toiseen historiallisia asiakaskäyntimääriä. Väsymys ryöpsähtää näkyville vasta kotimatkalla ja kotona on turvauduttu jo tovin aikaa roiskeläppäpitsoihin ja muihin valmissapuskoihin, koska olen ollut liian väsynyt edes yrittämään saamaan aikaan mitään syömäkelpoista. Yhtäkään illan leffaan en ole nähnyt. Viisi ensimmäistä lomapäivääkin ensimmäisestä kahden viikon jaksosta käytin nukkumiseen.

Olen tehnyt itselleni palkitsemisjärjestelmän erinäisiin arkisten askareitten läpikäymiseen. Se, että saan siivottua talon kuten aina ennenkin, pestyä kolmet koneelliset pyykkiä, tai mitä hyvänsä, olen ansainnut herkkua. Koska keväällä onnistuin jo saamaan itseni irti sokeriherkuista suurimmaksi osaksi, on palkitsemisistani koitunut toisinaan ihan fyysisesti paha olo, kun pienempään sokerimäärään tottunut keho yhtäkkiä huitaseekin jonkun berliinimunkin nassuunsa. Ainoa ero, mitä aiempaan uuteen sokeritottumukseen ja nyt tupakoimattoman tilan sokeritottumukseen tulee, on yllättävä suklaanhimo. Se on herännyt pitkästäpitkästäpitkästä aikaa taas eloon. Ja pahimpien tupakanhimojen hetkillä tekisikin suunnattomasti mieli sitten suklaapatukkaa korvaamaan sitä mielipahaa. Ja pakko myöntää, että sitä olen itselleni myös hakenut sitten, vaikka näin kovin paljon vaivaa vieroittaakseni itseäni siitä kohtuuttomasta sokerimäärästä joka hallitsi iltojani ja kerääntyi lanteille nautittuina herkkuina.
Nythän on niin, että paino on jatkanut laskuaan, ja vaikka hauskaa onkin se, ettei farkut enää purista tai kiristä, niin ei niiden silti tarttisi alkaa roikkumaan... Tavoitteiden ohi on menty, eikä pidemmälle todellakaan tarvitsisi enää mennä.

Tasapainoilu terveellisen elämän kanssa ei olekkaan niin helppoa. Nyt siis olen tupakoimaton, normaalisti alkoholinkäyttöni on likipitäen olematonta ja nukkumaankin olen mennyt varhain. Paino laskee terveellisellä ruokavaliolla, joten olen nyt nostanut kalorimääriä herkuilla vaikka niistä tulee öklö olo. Mutta pelkästään ruokamäärän lisääminen ei nyt kyllä tunnu auttavan, sillä kroppa kuluttaa taas ihan eri tavalla energiaa kuin kotiäitinä ollessa. Liikunnan halu on ollut valtava, mutta pelko akillesjänteiden katkeamisista sen keuhkolääkkeen vuoksi vielä suurempi. Viimeiset 6vkoa siis jätin välistä kaikki varsinaiset liikunnat ja tyydyin ihan arjen omaan liikkumiseen. Mutta vaikka kirppiskierroksillakin yhdistyy huvi ja hyöty kävelymäärältään, niin ei se onnistunut täyttämään sitä tyhjää tilaa mikä tuli vastikään omat lajinsa löytäneelle ja liikunnan riemun keksineelle ihmiselle.
Aiemmin tällä viikolla siis otin riskin, ja menin tankotanssiin. Siitäkin huolimatta, että oikea jalan akillesjänne tuntui pirun aralta, ja oli siis tuntunut siitä saakka kun viikkoa aiemmin olin sängyssä ojentanut jalkaani. Joko se troppi oli piruvie ihan oikiasti todella jymäkkää nuille jänteille, tai sitten tässä on jotain psykologista. Mutta siis, mietin pitkään sidonko nilkat joillain tukisiteillä varuiksi, mutta jätin sen sitten kuitenkin tekemättä.

Edelleen, siis ihan edelleen olen varmistunut siitä, että ellen tuossa tankotanssissa itseäni onnistu jotenkin pahoin telomaan, niin se on kyllä toinen lajeistani:) Se, ja pilates. Se on koukuttavaa, kaikesta siitä kipumäärästä huolimatta ja kaikista niistä mustelmista huolimatta.
Hulluahan siinä on se, että se tanko sattuu oikiasti ja aivan saatanasti. Se repii nahkaa, se polttaa, ja sattuu siis aivan tolkuttomasti. Ja kaikesta siitä kipumäärästä per osumakohta, syntyy silti vain yksi herneen kokoinen mustelma. Jos sitäkään. Paikka paikoin ilmestyvät kämmeneen kokoiset sinelmät saavat sitä vastoin miettimään että kuinka paljon on mennyt liikkeessä pieleen, että sellaiset verenpurkaumat on ihon alaisesti onnistunut saamaan?
Mutta se palkinto onnistuneista liikkeistä, se on huikea:)
Olen kehityskelpoinen kuulema. Vähäiseltä kokemukseltaa nopeasti oppiva. Josko viimeksi vielä joutseneni muistutti kuolemaa tekevää harakkaa, niin kyllä se nyt jo oli joutsen. Tosin kituva sellainen, mutta hell yes! Se oli joutsen!!
Kiitos tilaamani grippiavun, sain myös hikoilevat käteni kuriin, ja tipahdin tangolta vain kerran. Reväytin ehkä puolikkaan perseeni myös pyrkiessäni tangolle pää alaspäin, mutta kolmannella yrittämällä pääsin lopulta siihenkin.

Sotavammani verrattaen edelliskertaan olivat liki olemattomat, jos ensikerrasta polveutui jo pitkälle yli toistakymmentä mustelmaa pelkästään oikeaan jalkaan, ja tällä kertaa ympäri kehoa ilmaantui vain muutama yksittäinen ja suurin oikean jalan polvitaipeeseen. Se on kyllä edelleen pirun kipeä vielä neljänkin vuorokauden jäljiltä..
Mutta ensiviikolla uusiksi:)  Älkööt mitkään akillesjänteet tai muutkaan vaivat viekö multa tätä liikkumisen iloa!

Sotavammat ensikerralta

Sotavammat nyt toiselta kerralta

Tupakoitsijan taivas

Tupakoitsijan taivas saattaa olla ihan kirjaimellisesti taivas. Tai helvetti, miten kukakin sen tahtoo määritellä. Tupakoitsija taivas on myös loputön määrä savukkeita ja pannutolkulla vahvaa kahvia. Tai energiajuomaa, kaljaa, viskiä. You just name it.

Itse olen nyt ollut 3vkoa polttamatta sortuen vain yhteen tupakkaan reilu viikko sitten. Olen joutunut opettelemaan juomaan kahvia ilman tupakkaa. Olen joutunut opettelemaan pitämään lounastaukoja ilman ruokatupakkaa. Olen piru vie jopa juonut siideriä ilman tupakkaa!
Elämäni on kaaosta.

Ennen rytmitin työpäiväni tupakoiden mukaan. Aloitin jokaisen työkokonaisuuden tupakalla. Päätin sen myös tupakkaan. Aloitin lounaan tupakalla. Ja kahvitauon. Ja jokainen myös päätettiin tupakkaan. Rapputarkeissa tietty väli kerroksia tehtiin tupakkataukojen välissä. Sillä haettiin hengähdystaukoa, ja sillä kirjaimellisesti saatin päivän juoksuihin sydänrytmiä tasapainottava ja rauhoittava tauonpoikanen.
Nyt olen vain juossut. Koska pysähtyessä alkaa tekemään mieli tupakkaa, en siis pysähdy. Koska ruoan yhteydessä rupesi tekemään mieli tupakkaa, välttelin lounaita. Koska ennen pidin itseni hereillä tupakalla ja kahvilla, nyt vain kittaan kahvia joka sekin saa aikaan tupakanhimon, ja sitten juoksen kahta kauheammin, jotta saisin sen pois mielestä.

Mietin miltä tupakka tuntui sormien välissä, miltä se tuntui huulen syrjässä. Miltä se maistui, ja miten sen henkeen vetäminen oli rentouttavaa. Miten se oli aina oikean mittainen piristysruiske. Mietin miten se sytytettiin, ja kuinka se sammutettiin. Mietin myös miten ennen vihasin tupakan hajua (piti aina pistää itsekkin tupakaksi jos vieressä poltettiin, sillä tämän jälkeen sitä hajua ei itse enää haistanut) mutta nykyisin se on huumaannuttava.
Haaveilen tupakasta monen monituista kertaa päivän aikana, mikä on hullua, koska ei tämä ole ensimmäinen kerta kun olen näin pitkään polttamatta. Erona tässä vain on se, että ennen pidin taukoa ilman aikomustakaan lopettaa. Nyt ei ollut vaihtoehtoa

Mietin saanko kahvitauoistani enää koskaan irti sitä samaa nautintoa kuin aiemmin. Ja voinko koskaan enää mennä viihteelle? Olisiko aivan karmeaa kerran vuodessa polttaa yhden baari-illan ajan? Soisinko itselleni sen nautinnon, vai karkaisiko mopo heti käsistä?
Toisaalta, kun vaan mietinkin keuhkojeni tilaa, en uskalla edes miettiä viihteistä iltaa.
Kortisonista on nyt tauko, muut lääkkeet on syöty jo loppuun. Veriarvot saatiin normaaliksi, mutta olo on edelleen huono. Vointi on uupunut kaiken aikaa, hereillä pysyttely haastavaa. Kaiken lisäksi nyt on jälleen kuudetta päivää jylläävä tauti päällä, joka vie äänen, käheyttää kurkun ja tekee olon todella veteläksi. Ja paino tippuu.

Alan epäillä, että tässä on nyt jotain muutakin vialla, enkä osaa olla pelkäämättä, etteikö se varjostuma voisi olla muutakin kuin vain varjostuma...