Reissusta kotiin!

Kukkuluuruu taas pitkästä aikaa!

Thaimaan ensikosketus on tullut päätökseensä ja kotiin on palattu. Reissuun mahtui paljon palanutta nahkaa ja mausteista kärvistyneitä mahalaukkuja, ja opin taas muutaman sellaisen asian, jonka voi oppia vain tien päällä. Kuten siis sen, että joissakin paikoissa pärjää englantia paremmin elekielellä, ja hätätapauksessa hiusharjan virkaa hoitaa sujuvasti jopa kertakäyttöhaarukka.

Pidimme majapaikkaa pienellä Lantan saarella, joka osottautuikin varsinaiseksi paratiisisaareksi hiljaisine iltoineen. Päivisin riitti kuhinaa, erityisesti Saladanin keskustassa jossa olimme, mutta puolenyön aikaan vain muutama baari juotti turisteja ja muutoin kadut hiljenivät täysin. Vain kulkukoiria jolkotteli suuntaan jos toiseenkin ja saatteli turisteja hotelleihinsa makupalojen toivossa.

Nautimme uudesta kulttuurista, jossa tietysti räikein eroavaisuus oli suuri ladyboy-osuus. Ilmeisesti jopa 10% maan väestöstä lukeutuu jonkinsortin vähemmistön edustajiin. En oikiasti edes tiedä, voiko tällöin enää puhua "vähemmistöstä", kun miusta tuntui että hotellin
henkilökuntakin oli suurimmaksi osaksi niitä, joista ei tiennyt sanoakko "sir" vaiko "miss".  Osa oli kovin alkuvaiheessa vasta muutostaan, joten he olivat edelleen miehen vartalolla ja möreällä äänellä varustettuja leidejä, joilla oli silti tarkoin valitut hiuskukat sävysävyyn luomivärien ja pitsipaitojen kanssa.  Osa taas paljastui ajan kanssa huomaamatta.  Kuten miehelleni järkytykseksi edellisillan thai-hieronnan antanut nainen, jolla olikin seuraavana päivänä parta jäänyt ajamatta.  Tai kun Phuketin reissullamme eksyttyämme tyttöbaariin nauttimaan silmänruoasta, tajusimme jossain vaiheessa, ettei pöytämme tankotanssija itse asiassa ollutkaan nainen...

Reissuun mahtui niin rentouttavia hetkiä, kuin painajaisiakin. Ensimmäinen tuli vastaan heti ensimmäisenä päivänä miun joutuessa törmäyskurssille meduusan kanssa aamu-uinnilla. Onneksi kyseessä oli joku epäkurantti yksilö, ja palovammoilta vältyttiin.  Vannoin silloin, etten ui enää missään, missä en näe selvästi ympärilleni, mitä vedessä vaanii. Parin päivän kuluttua kelluessani kristallinkirkkaassa vedessä korallien yläpuolella kymmenien moniväristen nemo-kalojen keskellä, huomasin pelkääväni silloinkin. Nehän tulee ihan iholle!!

Okei, eli ei miusta snorklaajaa tule eikä sukeltajaa;) Ei sen puoleen, huomasin tulleeni hetkeen, jota en ikäpäivänä olisi ennen voinut kuvitellakkaan.  Siis koskaan ikinä en olisi voinut kuvitella pelkääväni vakavissani puolen vuoden sisään kaikkea seuraavaa; sotaa, ebolaa ja tsunamia. Koitti meinaan se hetki, kun mies rynnisti herättämään miut päikkäreiltäni naama valkoisena.  Lähistöllä oli ollut maanjäristys.
Sillä samaisella sekunnilla miulla meni vatta sekaisin, ja kyseinen ilta meni hermoillessa vähän väliä vessassa.
Sinä yönä nukuttiin koiran unta vain muutama tunti, hätälaukku pakattuna ja vaatteet valmiina evakuointilähtöä varten. Olin painanut mieleen kaikki hotellimme pelastusrenkaiden sijainnit ja juoksin parvekkeelle mustaa merta tähyilemään jokaisesta äännähdyksestä ja äänettömyydestä.  Rankkaa puuhaa oli. Eritoten kun seuraavana päivänä jatkoimme Phukettiin lautalla.
Kyseinen lautta oli jaettu selvästi A-, B-, ja C-luokan tasoihin.  Liputhan toki oli kaikilla samat ja oikeutti istumaan mihin vain tilaa sattui löytämään. Keskitaso oli selvästi A-luokka, siinä oli baaritarjoilukin ja jokaisen penkkiin oli kiedottu viimeistä huutoa olevat pelastusliivit. Yläkansi ajoi B-luokan tasoa, siellä oli mahtavat maisemat, muttei tarjoilua ja pelastusliivitkin olivat perustasoa.
Myö löydettiin tilaa vain pohjakerroksesta, jossa oli pimeää kuin persiissä ja pelastusliivit vastasivat toimivuudeltaan sitä, kuin sitoisi lakanat vyötärölleen hypätessään mereen.
Kiva.

Vaan eipä mitään. Tsunamia ei tullut, päänahka paloi rakoille, iho hilseilee jälleen niinkuin luteella konsanaan, Finski pysyi ilmassa jälleen kerran (vaikka menomatkalla mies joutuikin istumaan koko 10 tuntia penkillä, jonka istuin oli irti, ja paluumatkalla meille tarjoiltiin punaisia sämpylöitä, jotka myöhemmin kerättiin pois tarkempia tutkimuksia varten...) ja kentällä tuli taas itku kun koti-ikävä ja helpotus kohtasi toisensa. Lapset olivat hyvin syöneet (ja polttaneet meiltä tilit tyhjiksi...), koirat lensivät riemusta ja vain yksi jyrsijä oli päässyt hengestään reissun aikana. Sana "vain" sen vuoksi, että meillä on jälleen kourallinen elämänsä ehtoopuolella kulkevaa rottavanhusta joilla kilometrit on jo täynnä. Näin ollen se, että vain yksi hiirulainen oli ketarat ojossa, oli positiivinen yllätys.  Ei tarvitse heti kotiinpaluussa lähtä suorittamaan joukkohautaamista;)

PaskaMutsi-syndrooma

Ja jälleen on se aika vuodesta, jolloinka vuoden aikana kerätyt ylimaksetut veropennoset pääsevät käyttöön.  Nimittäin matkana palmun alle. Tällä kertaa Intiasta poiketen matkaammekin Thaikkulandiaan ihmettelemään uusia maisemia.
Vaikka jo pitkän aikaa olen kaivannut lapsivapaata hetkeä, niin ajatuskin kahdesta viikosta niistä erossa saa sydämen sieppaamaan ylimääräisiä rytmejä. Ei se näin pahalta vuosi sitten tuntunut...

Uskon, että äiteihin on rakennettu jo raskausaikana jonkinsortin ylimääräinen asetus, joka sitoo tämän lapseen paitsi rakkaudesta ja velvollisuudesta, niin myös fyysisestä tarpeesta.  Sillä ero vauvasta saa voimaan pahoin, ihan fyysisestikkin. Ikävä on raastava ja kova.  Toisilla se eroahdistus tulee kolmen viikon kohdalla, toiset eivät voi kuvitellakkaan edes baarireissua lapsen ensimmäisen kolmen elinvuoden aikana.   Itse itken erotilanteessa, parun silmiä punaisiksi jo kentällä.  Mutta kun lomafiilis pikkuhiljaa hiipii lentokoneen muodossa, on ensimmäinen viikkoa suoranaista nautintoa.  Toisen viikon taitteessa alkaa haikeus, ja viimeiset päivät menevät ikävää poratessa ja tunteja laskiessa kotiovelle.

PaskaMutsi-syndrooma on vieläpä sellainen, joka tulee aina yllättäen nurkan takaa, ja osuu kuin märkä rukkanen poskelle.  Se tyyperryttää ja saa tuntemaan itsensä alhaiseks ameebaksi.  Koen tätä vähän väliä milloin missäkin riitatilanteessa, konkreettisemmin mokattuani jotain huolella.  Jättäessäni esimerkiksi lapset sisälle lukkojen taa ja itseni pihalle tupakalle mentäessäni, tai kun tarhasta meinaa takertua väärä geeniperimä mukaan  koska kaikki alle viisivuotiaat näyttävät samalta niissä toppapuvuissaan...
Mutta lomallelähtö on yksi sellainen mikä  aiheuttaa huonoa omaatuntoa.  Ihan syyttä suotta mielestäni. Tiedänhän, että lapsillani on hyvät hoidot järjestetty loman ajaksi.  Ne lomailevat mummoloissa, viettävät laatuaikaa isompien sisarustensa kanssa, käyvät uimahalleissa ja lemmikki-eläintiloilla. Ne tuskin edes huomaavat vanhempien uupumista omalta hauskanpidoltaan, ja kun sitten tajuavat, ne odottavat lähinnä tuliaisia.  Että ihan turhaan myö porataan silmiämme päästämme:)

Mutta se on se huoli silti aina.  Tai lähinnä nuorimmaisesta.  Tuollainen 4,5-vuotias ymmärtää jo mihinkä isi ja äiti menevät, osaa katsoa kalenterista koska myö tullaan takaisin, ja jännää niitä lahjoja. Mutta puolivuotiaalle on vaikea selittää, että myö kyllä tullaan takaisin. On vaikea kuvitella mitä sen ikäinen tuntee, poteeko se ikävää vaikka ympärillä onkin edelleen ne elämän tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset?
Pahin pelkoni on joskus ollut, että sen ikäinen unohtaisi omat vanhempansa sen kahden viikon aikana.  Että kun myö tultaisiin takaisin kotiin, niin oma lapsi vierastaisi.  Se olisi paha isku.
Vaikka sitä kuinka miettii, että esikko oli juurikin sen puolen vuoden ikäinen  kun myö se ekan kerran jätettiin niin pitkäksi aikaa hoitoon ja lähdettiin reissuun, niin hyvin kaikki meni, tyttö oli iloisena vastassa, eikä näytä traumatisoituneen meidän reissuista;)  Silti.. Se fyysinen pahoinvointi ikävästä odottaa taas. Oikein hirvittää.

Jollei tästä tule hammaslääkäripelkoa, niin ei mistään!

Viime vuoden puolella sain vihdoin ja viimein aikaiseksi mennä hammaslääkärille näyttämään leegojani, jotka ovat säännöllisen epäsäännöllisesti kipuilleet puolentoistavuoden ajan.
Mie lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät vaan osaa yksityiselle mennä, koska kokevat, että se viiden tunnin jonottelu ja kolmen viikon päähän ajan saanti vaan kuuluu duunarikastille, Jollen oisi duunari, voisi taskussa olla vähän enempi rahaa, jolloin yksityisellä ravaaminen olisikin ehkä suurinta hupiani. Näin ei kuitenkaan ole, joten raahaudun kunnalliseen vasta kun on pakko.  Eli kun ruoan pureksiminen alkaa jomottaa leukoja kauttaaltaa.
Koska hammassärkyni ei koskaan ole pitkiä, en mie kolmen päivän kolotuksen vuoksi lähde varaamaan aikaa.  Minnuu myös hävettää mennä tohtorille puhumaan  kivusta ja särystä, jota ei sillä hetkellä ole. Joten siksi vuosi taitaa olla aikarajani moisille "pikkuvaivoille".  Ja puoli vuotta taisikin mennä siihen, että yritti aina muistaa soittaa juuri soittoaikana, joka mennee ohi ennen kuin huomaakaan, ja kun vihdoin saa jonkun kiinni, aika mennee aikasintaan kolmen kuukauden päähän, näissä ei-akuuteissa-keisseissä.

Noh, sittenhän tuli se aika, jolloin kaksi hammaslääkäriä tutki miun leegojani, eikä löytäneet syytä hammassäryille.  Ne sanoi, "Kaikki on kunnossa, mutta otetaan varuilta vielä hammaskuvat."
Minnuu vähän ihmetytti, miten moitteettomista leegoista huolimatta  lähdin sitten kuitenkin ulos kolmen uuden ajan kanssa, ja myöhemminhän se sitten selvisikin.  Viime viikkoinen käyntini meni osapuilleen näin;



tohtori; "Noniin, ja tällä kertaa paikataankin sitten vain tuo yksi hammas ja ensiviikolla myös yksi.  Sitten voidaankin varata sulle pidempiä aikoja jotta saadaan useampia hampaita kerralla korjattua."

mie: "Useampia...?  Siis montako reikää mulla oikein oli??"

tohtori: "Mitä, eikö sulle soitettukaan niistä röntgen-kuvista?   Kuusi sieltä löytyi."

mie: "Kuusi??  Sähän sanoit ettei mun hampaissa ole mitään vikaa!"

tohtori: "Joo..heh.. Aika hassu juttu, eikö?"


Meillä oli siis  selkeästi toisistamme poikkeavat huumorinkukkaset, mutta ei auta kiukutella. Itsehän niitä suklaabanaaneja ja kirpeitä matosia olen suuhuni tunkenut ilta toisensa jälken, että ihan saan itseäni syyttää.  Ja suklaabanaaneja... Jos asuttaisiin jenkeissä, voisin varmaan haastaa kaupan tai valmistajan oikeuteen. Puuttuuhan kyseisten herkkulaatikoiden kannesta kumminkin varoitus, että saattaa murentaa purukalustosi.

Noniin, se oli silti viime viikolla se.  Tänään marssin tohtorin pakeille uudestaan. Mun ongelmani on kuulema liian pieni suu, ja liian taakse kasvaneet hampaat.  Viisauden hampaat on ainakin kuulema revittävä, vaikka ne ovat suussani ainoat oireettomat hampaat.  Tätä toisiksi taaimmaista ei tahdottu saada paikattua ei sitten millään.  Suuhuni ei vain yksinkertaisesti mahtunut kaikki ne työkalut mitä sen paikkaaminen vaati. Kaiken lisäksi poratessa kipu oli repivää, vaikka puudutuspiikkejä oli annettu.  Se on hassua, miten yhteen kohtaan voi vaan särkeä, vaikka muutoin koko turpa olisikin turpea puudutuksesta. Neljässä puudutuspiikissä oli ehkä kolme liikaa, mutta saatiinhan lopulta siitä hampaastakin tunto poies.
Kun sitten vihdoin lampsin sieltä poies likipitäen varpaatkin puutuneena, ajattelin hyödyntää siellä oloni migreenilääkereseptin uusimiseen. No, jäipä tekemättä. Tiskillä piti kääntyä ympäri kun suusta ei puheen sijaan valunutkaan ulos muuta kuin kuolaa ja epämääräisessä järjestyksessä vokaaleja.

Ei siis  ollut hyvä hetki puhua.  Eikä siis vastata puhelimeenkaan, etenkään kun numeroa ei tunnistanut.  Sillä eikös mennytkin juuri niin, että sen kerran kun asiakkaat minnuu häirittevät mammalomallani, niin sen on oltava juuri silloin kun kuulostan olevani neljän promillen humalassa. Voi sitä häpeän määrää!  Piti vieläpä välittää viesti kollegalleni, jonka naurusta ei tahtonut tulla loppua kun se miut kuuli.

Ja jottei ihan pääsisi pelkällä häpeällä ja nöryytyksellä, niin mie luulin saaneeni leuat sijoiltaan kun suu ei tahtonut mennä kiinni. Yritin kielelläkin kokeilla jäikö jotain väliin, mutta eihän miun kieleni tuntenut edes hampaita! Aikani yritettyä saada suu kiinni, maistoin veren, ja nyt poskissa ammottavien reikien vuoksi toivon todela, että puudutus kestäisikin piirun verran pidempään...

Äitiyden iloja, osa 6

When your little prinsess shows by her face, when it is time to poop!

Vuosi alkaa olla vihdoin ohitse taputeltu.

Olen tuolla omaisten tukiryhmässä keskittynyt harjoittamaan omaa henkistä kasvuani ja kehitystäni. Rakentamaan pala palalta itsestäni ehyttä ja etsimään sisäistä tyyneyttä niihin tilanteisiin, missä meinaa kerta toisensa jälkeen lipsua vanhoihin toimintamalleihin.
On suorastaan hassua, miten ihmiseen rakennettu alkukantaiset toimintaperiaatteet silti hyökkäävät yllättäen aivan pienen pienen ärsykkeen esiinnostattamina esiin. Oma kykyni hillit itseni taitaa olla vielä lapsenkengissä, ja siitä sain esimerkin eilen juurikin vain tovi ennen tukiryhmän kokoontumista.  Olin apteekista hakenut lapsille flunssalääkkeitä, kun matkalla autolle huomasin ajoväylällä maahan jäätynetä kolikoita. Jumankauta!  Ja rahan tuloahan ei voi estää:D!!
Ja niin rapisi sivistyneen ja hillityn kotiäidin rooli kun nenäsuihkeet ilmassa lentäen hyökkäsin maahan kontalleen raapimaan kynnet verillä kolikoita jäästä.  Olin jopa niin toimintani pauloissa, etten tajunnut sen typeryyttä, kunnes meinasin jäädä auton alle raapiessani viimeistä viisisenttistä hiekoituksen alta.
Autossa ensimmäinen tunne oli ylitsepuhaltava häpeä.  No olipahan taas sivistynyttä toimintaa!  Häpeän jälkeen nousi hillitön naurunpuuska, tajutessani koko tilanteen järjettömyyden. Omalle hillitylle olemukselle ja sisäiselle tyyneydelleni löytyi siis hinta. Euro kaksikymmentä senttiä.
Mietin kovasti sen lahjoittamista vertaistukiryhmän kassalippaaseen, olihan se konkreettinen esimerkki siitä, miten vaiheessa oma kehitykseni vielä on ja miten tarvitsen ryhmää. Mutta...
Vanhat toimintamallit veivät jälleen voiton, ja sulloin pikkuhilut auton keskikonsoliin odottamaan sitä hetkeä, jolloin kahvihammasta alkaa kolottamaan keskellä konkurssia;)

Samaan aiheeseen hieman liipaten, olen lukenut joululahjaksi saamaani kirjaa, Juoppohullun päiväkirjan viidettä osaa. Kaiken sen pieruhuumorin keskeltä kiinnitin silti ensimmäistä kertaa huomiota itse päätarinaan, jossa siis on nimensämukaisesti perheellinen tuurijuoppo. Ja voi sitä juopon häpeän määrää kun korkki on auennut ja viikko hujahtanut lasolia litkiessä, miten kotona on kaiken aikaa odottanut huolissaan oleva puoliso ja pienet lapset, joille kerta toisensa jälkeen keksitään tarinoita isin "työmatkoista". Törttöilyä hyvitellään olemalla hyvä puoliso ja hyvä isä, korvataan menetettyä perheaikaa, paikkaillaan haavoja itsessään ja läheisissä. Seuraavan vaikean elämänvaiheen tullessa vastaan sitä kallistuu kuitenkin vanhoihin toimintamalleihinsa, hukuttautumalla pulloon.    Ja miten väärät toimintamallit tarttuvat vähitellen läheisiin ja sairastuttavat heidätkin. Koska vaimo ei voi hallita miehensä juomista, on tällä pakonomainen tarve hallita jotain muuta hänen elämässään.  Olkoonkin se sitten perheen autojen pitäminen omissa nimissään tai pihtaaminen sängyssä.
Ollakseen kevyttä lukemista, oli sillä silti yllättävät vaikutukset, itkee tihrustin kolme päivää aina kirjaa lukiessani ja sain varmaan jälleen yhden hullun leiman otsaani lisää:)

Tämä vuosi alkaa tulla päätökseen, ja hyvä niin, on meinaan ollut ehkä haastavin vuosi vähään aikaan. Ainakin ihmissuhteiden osalta kovin synkkä, Paljon on siltoja poltettu, ehkä enemmän nyt vuoden aikana kuin koskaan elämässäni. Pyrkimykseni saada lähipiiristä pois ihmiset, joiden ympärillä pyörii vihan ja katkeruuden aura, ei ehä sinänsä ole pahasta lainkaan. Varsinkin jos sellaisista "ystävistä" luopuminen tuo ikävän lisäksi enemmän helpotusta, voisin vaikka vannoa ettei se ole koskaan terve ystävyyssuhde silloin ollutkaan.
Mutta muutaman ihmisen olen menettänyt myös vaikka kuinka olisin yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni. Ja ikävä on edelleen, vaikkakin ajan kanssa helpottanut.

Mutta jollei aivan itkuparkumiseksi homma muutu, niin pakko sanoa, että vuosi on tuonut mukanaan hyväkkin.  Meinaan anopin selviämisen syövästä, oman äitini uuden erävoiton jatkuvasti uusivista kasvaimista sekä perheen kasvaminen yhdellä kauniilla ja terveellä maisonvalkoisella rinsessalla, I just love her :)!!

Ah, niin! Ja DNA-testien tulokset saapuivat vihdoin ja osoittivat sen, että meidän nakkiaivo saa kuin saakin pitää pallinsa ja leikkiä pentujen kanssa jatkossakin vain isäpuolta;) Hahhaa!

Never see this day coming...

Tätä mietin eilen ottaessani koirilta poskisoliharjalla näytteitä DNA-testiä varten.

Sillä vaikka jostain kumman syystä löydän meidät toistuvasti mitä hullunkurisimmista tilanteista, niin silti luulen, että tämä  on hetki joka muistetaan vielä pitkään! Eikä varmastikkaan vakavalla naamalla:D  Ellei, -Huom! Ellei nyt käykkin sitten ilmi, että tuo meidän nakkiaivo onkin käynyt sutaisemassa jossain välissä, mikä ei pitäisi olla teoreettisesti mitenkään mahdollista!  Mutta jos niin ilmenee, niin sitten se pääsee kyllä palleistaan. Siis kirjaimellisesti.
Ja emä... Huoh... Ehkä olisi pitänyt jotain arvata jo siinä vaiheessa kun lempinimeksi muodostui Lunttu.

Se ei pitäisi olla mahdollista. Ei mitenkään. Mutta miksi hitossa pennut näyttää meidän nakkipäältä?

Damn you.. Tuloksia ootellessa.

Safety comes first

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, meidän vanha ulko-ovi oli yhtä pitävää kuin kastunut teippi. Uusi murtoturvallinen ulko-ovi nojasi eteisen seinää vasten terassilla reilu puoli vuotta kuin nauraen räkäisesti meidän yrityksille telepaattisesti saada se siirrettyä vanhan tilalle.
Reilu viikko sitten mies sitten otti sen urakaksi. Vaihtaa siis vanha ovi uuteen. Kiitos 70-luvun erikoisten kokojen sekä nykypäivän moduulimittojen eroavaisuuden, koko ulkoeteisen seinä piti lopulta purkaa jotta uusi ovi saatiin paikalleen.
Alkuunhan se oli hiton hauskaa, että meillä oli sitten se uusi ja jämerä ovi paikallaan, mutta seinät auki ympäriltä. Että hittookos sitä ovea enää mihinkään tarviikaan. Sen kuin seinästä sisään vain!
Kun sitten seinäkin sai lopulta materiaa yllensä, ettei meille lumi tuiskunnut sisään, niin tuli uusi tenkkapoo. Meinaan lukko. Tai sen sopimattomuus.

Noh, heleijaa. Viikon verran siis oltiin murtoturvallisen oven kanssa ilman lukkoa.  Ja oli muuten huisin vänkää lähtä kotoota mihinkään kauppaan taikka asioille, kun tiesi että sillä välin kuka tahansa voisi vaan kävellä ovesta sisään. Ei siis sillä että tänne kukaan eksyisi... Mutta silti.  Hupaisaahan tässä oli se, että vielä 7 vuotta sitten oli enempikin sääntö kuin poikkeus, että läksin kauppareissuille siten että jätin ulko-oven lukitsematta. Töihin mennessä kyllä napautin uksen lukkoon, mutta "lyhyillä" poissaoloilla en. Ja mulle lyhyet poissaolot  tarkoitti siis kaikkea alle kahdeksan tunnin mittaista käyntiä.  Vaikka joskus muistankin lukeneeni, että keskiverto murtokeikka kestää vain 13 minuuttia. Ja niitähän mahtuu pirun monta siihen kahdeksaan tuntiin.
Mies sai kumminkin sätkyn kun ekan kerran kuuli siitä.  Enkä kyllä toisaalta ihmettelekkään.  Olen parantanut tapani.

Nyt on avaimetkin jokaisella mukana, eikä roiku ulko-oven vieressä kaikkien nähtävillä.


Kun nyt kuuntelen itseäni, alan oikeastaan ihmetellä ettei meille ole koskaan murtauduttu. Vaikka eihän sitä kai murroksi enää voisi kutsua... Hmm..  :)