Anti-Midaan kosketus

Shit happens mostly on mondays. Joskus sitten  muulloinkin.
Ja välillä tuntuu, että kuraa tulee sitten kerralla enempi. Tällä haavaa mie uskon  vakaasti, että olen liian usealla mikron, leivänpaahtimen ja läppärin hankeen heittämisellä onnistunut saamaan jonkinsortin tekniikan pahan karman kontolleni. Meidän tekninen päällikkö töissä jaksaa aina huomauttaa, että  pahasta karmasta pääsee eroon, kun aamulla menee peilin ääreen, ja sanoo "Olen Blanco, enkä hajota yhtään teknistä laitetta!"
Jostain kumman syystä, aina  kun mie tuon  huomautuksen jälkeen  pysähdyn toviksi tuijottamaan häntä silmiin, tuo toteaa, että ehkä toisilla  sitten kuitenkin vain on sellainen..hmm.. Anti-Midaan kosketus!

Näitten vuosien varrella, olen siis alkanut uskomaan vakaasti tähän Anti-Midaan kosketukseen. Käytännössä  se tarkoittaa sitä, että mikä tahansa sähköllä, akulla tai patterilla toimiva vielä äskettäin moitteettomasti toiminut laite, puhaltaa viimeiset pihauksensa kun mie siihen  kosken. Lieveilmiöihin ei tarvitse edes kosketusta. Monesti konttorilla pyydetään minnuu vaan poistumaan huoneesta, jos tietokone/kahvikone/tulostin tai muu aparaatti ei mystisestä syystä toimikkaan. Useimmiten viat korjaantunut kuin itsestään  mun tosissaan puolileikilläni siirtyessä kauemmas.

Pidän hallussani firman epäviralllista ennätystä  tavaroiden hajoittamisessa. Alle kolmessa vuodessa kontollani on läppäri, navigaattori, kaksi PDA:ta, kolme kännykkää (joista yksi oli omanija yksi "duudsonien-kestävä"), läjä latureita, entotherm-anturit... Herra ties mitä! Luettelosta puuttuu silti kaikkien elektronisten laitteiden laukeamiset, jotka on onnistuttu vielä palauttamaan henkiin, kun mie olen näyttänyt perävaloja tarpeeksi kaukana.

Kotiin en uskallakkaan sattuneesta syystä mitään hirmu kallista elektroniikkaa hommata. Niitten käyttöikä tipahtaa murto-osaan joka tapauksessa kun mie alan sitä käyttämään,  niin ei tunnu kohtuulliselta kokea vararikko joka hajoamisen suhteen. Mutta ihan totta, ehkä  mun todellakin pitäisi  hokea aina aamuisin mantraa peilin edessä siitä, että olen pirun hyvä laitteiden kanssa enkä omista pahaa karmaa. Pitääköhän jokainen laite mainita erikseen, vai riittääkö yleistys "kaikki sähköiset vimpaimet"?
Sillä  näin on meillä käynyt. Siitä  ei ole kuin jokunen hassu kuukausi, kun hella puhalsi viimeiset puhalluksensa.  Haettiin sitten tuoreempi käytetty hella, joka sekään ei toiminut ensimmäistä päivääkään. Kolmas kerta toden sanoi tässä tapauksessa, joten syksyksi sai lapsetkin suut makiaksi ja vihdoin mokkapaloja ja uuniruokia (hah! ketähän mie yritän kusettaa:D??)  suut täyteen.
 Noin kuukausi sitten meiltä hajosi 3v vanha tiskikone. Aikani mie yritin tiskata käsin, mutta ei musta enää siihen ollut. Pakko oli nöyrästi hakea osamaksulle uusi kone jotta meillä riittäisi lautaset kertisten jälkeen.
Patterit uusittiin, koska viime talvena hajonnut ilmalämpöpumppu on edelleen korjaamatta, ja ensimmäiset pakkaset alkoivat tuntua koleana viimana olohuoneessa kun vanhat raadot ei jaksaneet enää lämmittää torppaa. Tai edes ittejään...

Viikko sitten hajosi sitten pyykkikone. Sehän oli jo kolmas tässä 7n vuoden sisään. Tosin kaksi edellistä hajosi siinä, että väkisin  halusin pestä niissä Ikean viiden euron matot, joten se taisi tavallaan olla itse aiheutettua... Ehkä. Tässä koneessa ei kuitenkaan pesty mattoja, ja se hajosi silti. Ennen kuin kylppärissä oli tapahtua valtava räjähdys, katkaisin  virrat ja revin ulos  märät ja edelleen likaiset työvaatteeni. Seuraavana päivänä haettiin rahapulassa tuoreempi käytetty kone. Kone kyllä pesi, mutta avattuani pesun jälkeen luukun, sain saavillisen kuumaa likavettä syliini. Pienen korjailun jälkeen kokeiltiin uudestaan, lopputuloksen pysyessä samana. DAMN!
Eli maanantaina tuli kasvatettua velkasaldoa jälleen yhdellä pesukoneella.
Toistaiseksi on sovittu, että mies hoitaa meillä pyykit, ja näin ollen mun tehtäväni suihkuhuoneessa on pestä vain itteni. Ja pysyä mahdollisimman kaukana erossa meidän uudesta koneesta.

Heti huomenna lupaan aloittaa!

Olen Blanco, en usko Anti-Midaan kosketukseen, enkä  ole lainkaan taipuvainen hajottamaan mitään.

Ironia on toinen nimeni.

Uskon vakaasti karmaan. Hyvästä seuraa hyvää ja pahasta pahaa. Oma ammattini on monasti nostanut mieleeni omantunnonkysymykset.  Jos tappaa ammatikseen, herää monasti kysymään itseltään, mihin vetää rajat. 
On totta, että teemme tärkeää työtä ja ehkäisemme työllämme mittavia ongelmia. Viimeisen aterian tarjoaminen on melko  kasvotonta puuhaa, raatojen keräämiseen tottui nopeasti. Mutta esimerkiksi jyrsijöiden fyysinen tappaminen on edelleen  joka kerta aina yhtä rintaa puristava kokemus. Itku nousee kurkkuun ja paremmille juustomaille päässyt hiirulainen tai rotteloinen  tulee uniin soimaamaan.

On totta, että vaikka ensimmäiset kesyrotat meille  tulikin lähinnä opiskelumateriaaliksi, aloin melko pian myös harrastamaan rottien kasvatusta, ikäänkuin tasapainottamaan itse tekemääni jyrsijäkannan vähentämistä töissä.  Olen  ihan  totta  ollut varma siitä, että tällä kuolemantuojan-työn ohella synnyttämäni elämän määrä  olisi puhdistanut karmani ja käteni kaikesta siitä tappomäärästä, mutta maailmalla oli taas   toista mielessä, ja se oli vittuilu.

Alkuviikosta löytyi ostoskassistani papanoita. Kassi oli kulkenut duuniauton  hytissä lattialla peräti vartin verran, joten pidettyäni asiaa mahdottomana, ohitin papana-ihmettelyt olankohautuksella. Sehän oisi hullua, että jyrsijät pesiytyisivät  rotanmyrkkyä ja loukkuja pullollaan olevaan autoon!
Samana iltana alkoi kumminkin rapina ja ralli  kuulumaan autosta. Sama toistui seuraavana iltana,  joten lopulta ajoin auton kunnon tehopesuun  ja ajattelin alustapesun ajavan karkulaisen helmakoteloista. Vaan toisin kävi...
Jyrsijäperkele päätti kostaa ja seuraavana aamuna olikin kuormasta syöty. Aamun ensimmäisellä asiakkaalla huomasin asiakaspussukkani olevan rikkipurtu ja  torjunta-aineita jyrsitty.
Hah! Silläpähän sinetöi oman kohtalonsa!
Vaan piankos alkoi kauhukuvat pyöriä mielessä,  joissa rottapirulainen puree  nilkkaan ajaessani  motarilla, tai käy kaulavaltimoon kiinni  viimeisillä voimillaan kun  kurottaudun nostamaan lattialle pudonnutta navigaattoria. Ajattelin hetken jopa auton karanteeniin laittoa pariksi päiväksi, kunnes tajusin seuraavalla   viikolla ettivänikin sitten hajun lähdettä..

Niinpä purin autoni.  Kaikki tavarat ulos tarkistukseen, matot irti,  penkit siirrettiin, ja none.  Ei löytynyt kuin käyntikorteiksi jätettyjä papanoita, mutta paskojasta ei tietoakaan.
Jyrsijäsota huipentui jyrsijätn erävoittoon, kun löysin tänään vara-legginsini ja eväs-dumleni syötyinä. Päivän viimeisellä asiakkaalla oli jo lyötävä ovi kiinni raporttia kirjatessa, sillä mokoma aloitti vielä vikisemään ja rälläämään siten, että pelkäsin asiakkaideni kuulevan.

En ihan tosissaan uskonut sen päivän koittavan, että teen torjuntaa  omaan duuniautooni, joka  on pullollaan myrkkyjä, mutta näin se elämä piruilee takaisin.

Nyt on alivuokralainen paikannettu, auto syötitetty ja  loukutettu. Toivon mukaan tuo ei ennen kuolemaansa kosta  puremalla jarruletkuja  poikki.

Asiakaskohtaamisia TOP4

Koko varsinaisen työurani olen ollut ammateissa, joissa oleellisena osana työhön kuuluu toisten ihmisten asuntoihin  meneminen ja niissä  työskentely. Näiden vuosien aikanaon tulllut tavattua tuhansittain erilaisia ihmisiä, joista valtaosa onkin ihan järjissään. Valitettavasti joukkoon mahtuu se tietty prosentti asiakkaita, jotka eivät kuljekkaan ihan täysillä rattailla. Tässä muutama ihmislajike, jotka tasaiseen tahtiin herättää vaihtelua työpäiviin;

1) Itsensä vilauttelijat. Valtaosa ihmisistä ymmärtää pukea vaatteet päälle mennessään avaamaan  ulko-ovea, erityisesti jos tietävät odottaa ulkopuolista työntekijää luokseen. Vaikka näitä tulee vastaan harva se viikko, ei siihen millään vaan osaa tottua, että asiakas esittelee oravaansa heti etuovella, tai mennee ilkosillaan paskalle juuri silloin kun mun pitäisi työskennellä vessassa. Olipa kerran myös asiakas, joka esitteli rintojaan joka kerta kun ei saanut tahtomaansa läpi. En usko,  että siinä miespuolinenkaan työntekijä oisi hirmuisesti heltynyt ikäneidon heltoista, mutta millähän logiikalla silloin parikymppisen tytön oisi muuttanut mieltään ja asentanut uudet keittiön valaisimet vastapalvelukseksi vilautuksista?

2) Harhaiset. Nämä suuren mielikuvituksen perineet ihmiset ilahduttavat ja kauhistuttavat työpäiviä  vähintään pari kertaa kuussa. Koska asiakas on aina oikeassa, tai ainakin melkein, on näiden kohdalla suurin haaste pokan pitäminen, ja asioista sopiminen asiakasta miellyttävällä tavalla. Yksi oli satavarma siitä, että  olin tulossa salamurhaamaan hänet, toinen epäili jonkun vierailevan hänen asunnossaan varastamassa vettä, yksi näki siittiöitä lattialla, toista  kiusasi menninkäiset.
Mielenkiintoisia tilanteita herättävät ihmiset, jotka ensin soittavat hätiin, ja minun saapuessani paikan päälle, eivät laskekaan sisään. Muutaman kerran juteltuani asiakkaiden kanssa postiluukun läpi, toivon saavani  joskus palkkaani myös jonkinsortin psykiatrin lisää.

3) Erikoisia työtehtäviä vaativat. Näillä ihmisillä ei yleensä ole mitään käsitystä  kotiinsa  tulleiden työmiesten tai naisten tehtäväkirjosta. Heidän mielestään sähkömiehet voivat vaadittaessa työskennellä myös sihteereinä,  putkimiehet lääkäreinä ja tuholaistorjujat  terapeutteina. Minut hälytetty paikan päälle katsomaan kuplivaa kattoa (osittain voisi lukeutua myös yllä olevaan kastiin...), epileptistä  oravaa ja  lattialta löytynyttä langanpätkää. Kerran käteeni lyötiin kaukoputki, jolla tehtävänäni oli tiirailla kylpyhuoneen katosta mahdollisesti näkyvää kosteusvauriota, kerran jouduin pukemaan asiakkaan, jotta  pääsin hänestä eroon. Erikoisin vaatimus tuli silti perheenäidiltä, joka vakavissaan pyysi minua ja kollegaa haistelemaan hänen lapsiaan. Lapset tuoksuivat kukilta päivisin, mutta aamuisin heistä kuulema lähti paha  löyhkä. Vaikka olen ollut kädet kyynärpäitä myöten viemäreissä, tuijotellut asiakkaiden löytämiä "ötököitä" jotka paljastuvat räkäklimpeiksi ja rakentanut taloihin ovia vain jotta ne voitaisiin peittää kirjahyllyillä, vedän silti rajani johonkin, ja se meni lasten haistelussa. I´m so sorry madame, but that is NOT  part of my job!

4) Yllätyksiä jättävät. Tästä kastista löytyy niin pilailijoita, vittuilijoita kuin vakavissaankin olevia ihmisiä. Yllätykset saattavat olla viestejä, kirjeitä tai konkreettisia asioita, jotka vain on jätetty löydettäväkseni. Innokkaimmat ovat jättäneet asuntoon kymmeniä post it-tarroja. "Maalaathan tämän oven tältä puolen?", "Ja myös tältä  puolen?", "Maalaathan tämänkin oven?", "Ja  tämänkin puolen?"...
Minulle on jätetty kasa  ihmispaskaa rottaboksiin, puolimetrinen dildo, ruokaa ja taskulamppuja. Hämmentäviä olivat myös likaiset alushousut ja käytetty kuukautisside.
Kerran asukas jätti löydettäväkseen itsensä, jolloin hengestä meinasi päästä sekä minä että hän. Asuntotarkkia tehdessä ei kukaan tullut eteiseen vaikka kuinka rimputin ovikelloa, hakkasin ovea ja huhuilin asunnossa. Olin ehtinyt koluta jo koko muun asunnon, kunnes viimeisen makuuhuoneen sänkyä aloin nostella. Patja pirulainen oli painava ja aikani sitä nyhdettyäni ja revittyäni, kiskaisin tyynymytyn tieltä pois, ja kasan alta paljastuikin pää. Ihmispää.
Sydän pomppasi kurkkuun, huusin kuin syötävä ja huitasin lampulla mokomaa iljetystä. Nuoreksi aikuiseksi paljastunut ihmispää vain ummisti silmiään ja pyysi saada vielä vähän nukkua.
Juu, tottakai, anteeksi..!

Jostain kumman syystä alan vuosi vuodelta tulla siihen tulokseen, että mitä työkokemuksiin tulee, olen ehdottomasti alipalkattu!

Nuoret dementikot TOP4

Mie olen aina ollut huonomuistinen.
Tai en aina huonomuistinen, mutta olempahan omannut sellaisen valikoivan  muistin.
Minkäs sille vaan mahtaa jos on sama pää kesät talvet ja purutkin käyvät aika ajoin vähiin:)
Tässä  muutama nuoren dementikon töppäys vuosien varrelta;


1) Menin teettämään autooni vara-avainta. Liikkeessä kysyivät sitten auton merkkiä, jolloinka mielen valtasi ikävän tutunoloinen black-out. En  muistanut auton merkkiä, joten häpeä  nostatti nopiasti punan  korviin. En ollut ihan varma, oliko  tieto kuinka oleellinen, mutta eikös se tilannetta pahentava selittely alkanut;  "Se  on vain sellainen sininen auto... Ei kun. Vihreä. Joo-EI! Sininen! Tai.."
Mies tiskin takana  aloitti jäätävän tuijottamisen, kyssyi onko auto ihan varmasti minun. Nuoren tytön valtasi tietenkin paniikki,  joten  lupasin käydä  merkin tarkistamassa autostani heti, olinhan kuitenkin parkkeeraanut  sen viereiselle tielle. Vai olinko? Autoa, -oli se sitten sininen tai vihreä, ei näkynyt koko kadulla. Kaksinverroin pahempi paniikin aalto löi läpi, eikös  jumankauta joku jo ehtinyt varastaa arvokkaan romuni??
Puolen tunnin kuluttua  löysin autoni.  Olin unohtanut sen verstaan sisäpihalle ja huomaamattani kävellyt avainliikkeeseen.
Ja josko sillä mitään merkitystä  oli,  oli autoni sininen Mitsubishi...

2) Olin työmatkalla, kun syystä tai toisesta muistinkin jo olleeni töissä. Elettiin pimeää tammikuuta, joten säkkipimeää oli kotoa lähtiessä kuin kotia tultaessakin.
Lienen sitten niin ahkerasti pohtinut työjuttuja, jotta mielessäni olin peräti tehnytkin ne jo. Ihmettelin vain kummasti reittivalintaani kotiin,  olinhan menossa vastakkaiseen suuntaan. Sen kummemmin ihmettelemättä tein  sitten u-käännöksen ja köröttelin  kotia voipuneena, niinkuin raskaan työn raatajat ikään.
Voi sitä hetkeä, kun kotipihaan ajaessani sain vihaisen puhelun töistä. Mulla  oli työmaan ainoat avaimet, joten porukka oli vartonut minnuu pihalla jo kolme varttia. Ja vaikka  kuinka vannoin olleeni jo töissä, ei pomo  (kumma kyllä..) uskonut, joten raskaan työn raataja käänsi nokan jälleen kohti työmaata, ja ajeli häpeissään tekemään tuplavuoroa, jolta se ainakin tunnosti.

3) Urani häpeäkohta oli ehdottomasti se sekunti, kun viikon tutkittuani asiakkaan löytämää ötökkää, tunnistan vihdoin lajin, ja unohdan sen sillä sekunnilla   kun soitan asiakkaalle kertomaan tunnistuksen tulosta. Hetken ryittyäni ja kaottuani kerroin sen olleen ihan vain...sellainen...tavallinen....hyppäjäinen.

Siis What?? Hyppäjäinen?  
Shit. Olisi  nyt mielikuvitus edes ollut parempi:D!

4) Periytyvä dementia on edukseen niissä hetkissä, jossa  kertoja unohtaa kertoneensa jo uutisensa pariin kertaan aiemminkin. Sillä mikäli kuuntelija on yhtä dementoitunut, on olemassa mahdollisuus, ettei hän muista kuulleensa uutista jo kertoja aiemminkin.
"Dementikoille kaikki on uutta", näin mie totesin mieheni naurettua  vierestä miun keskustelua äitini kanssa hajonneesta pesukoneesta ja tilalle ostetusta uudesta. Mie hehkutin uutta konetta ja äitini oli yllättynyt edellisen hajoamisesta. Olimme käyneet saman keskustelun vuorokautta aiemmin kaupassa. Kuulema. Kumpikaan keskustelun osapuolista ei kyllä muistanut vain kertoneensa eikä kuulleensa.

Lapsesta pää lahonee. Vai kuinka se meni:)?

Väsyneen äidin-syndrooma

Jokainen äiti voi sydämensä pohjasta myöntää rakastavansa jälkikasvuaan niin  sydänjuuriaan myöten, ettei voisi koskaan ikinä kuvitellakkaan elämäänsä ilman  heitä, ikäänkuin lapset olisivat luoneet  äidilleen tarkoitusperän omalle olemassaololleen.

Paskat.

Rakastan perhettäni  yli kaiken ja pahimmat painajaiseni perustuvat perheeni menettämiseen. Silti jokaiselle äidille, myös niille kaikkein  paatuneimmillekkin, tuleee niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli nakata geeniperimä mummolaan  miehen kera ja vetästä kotonaan vanhan kunnon  kalsarikännit.
Lienenkö  sitten huono äiti siksi, että kehtaan moisen ajatuksen myöntää  ääneen? Eihän äidit vaan voi itseään turruttaa vaikkei sille todistajia olisikaan läsnä.. Ei äidin ole lupaa olla itsekäs, epälooginen ja epäsosiaalinen. Eikä erityisestikkään haaveilla siitä.

Mutta näin tänään, ilman mitään sen kummempia syitä. Jos saisin olla nyt ihan yksin, tinttaisin kaapista löytyvän viskilekan turpaani, tunnelmoisin kenties Bridget Jonesin tavoin hammastahnatuubin kera jotain kovin kovin äitelää. Lauri Tähkää kenties. Tunnelmoisin niin, että siirappi kuurouttaisi korvat ja tukkisi silmät. Sitten polttaisin ketjussa askillisen tupakkaa aamutohveleitten jäätyessä kiinni jäiseen terassiin, potisin aamuyöstä mahdollisesti huonompaa oloa, ja ihmettelisin aamulla herätyskellon soidessa että enisiköhän taksikuitti firman tilityksestä läpi?

Tällä viikolla olen itkenyt työstressiäni varaston pihalla katukivetyksellä istuen. Tällä viikolla olen myös itkenyt työstressiäni varaston nurkassa.Vähäsen myös työmatkalla asiakkaalle sekä erään pienen lähikaupan parkkipaikalla. Olen potkinut vitutuksissani auton  renkaita, syystä että töissä on joutunut  ihan vakavissani pitämään selontekoa miksen ole kyennyt olemaan kolmessa paikassa samaan aikaan. Olen vitutuksissani myös polttanut aivan liian monta tupakkaa ketjuun, sekä melkein toteuttanut pitkä-aikaisen haaveeni ja ajanut autolla kämmentietokoneeni yli, joka ei  puoleen vuoteen ole tahtonut toimia työtä helpottavalla tavalla.
Jostain kumman syystä en sitten jaksanut hirmuisesti reagoida siihen, että kolme vuotta sitten ostettu astianpesukone päätti hajota tai että kolmivuotias tyttäremme päätti itse sakset löytäessään parturoida tukkaansa. Tai että nuorimmainen koirista on  päättänyt teroittaa hampaansa eteisen kaappiin ja että tyttö päätti pestä suosikkirottamme lasinpesunesteellä.

Huomenna olisi taas herättävä ajoissa, lastattava lapsi autoon jälleen vartin verran aikataulusta myöhässä. Ajaa kahdesti takaisin pihaan hakemaan milloin unohtunutta barbia, milloin lapasia. Lähteä hoidon pihasta ruhtinaalliset puolituntia myöhässä, kiriä aikataulua ruuhkassa kiinni, pahoitella asiakkaille kerran ja kaksi, pahoitella ylemmälle taholle kerran ja kaksi, unohtaa sovittu keikka, sopia se uudelleen, perua sama keikka kahdesti, panikoitua tekemättömistä asiakaskäynneistä, itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kaataa kupillinen kuumaa kahvia syliin, myöhästyä  lapsen hausta, ajaa liki kolarin, hakea parkuva lapsi, lahjoa se pillimehulla,  muistaa vasta kotipihassa, että uusi astianpesukone jäi noutamatta.

Mutta koska rakkauteni perheeseeni on edelleen suurempi kuin haluni  olla miettimättä mitään, taidan tälle illalle valita kultaisen keskitien; laitan lapsen nukkumaan, käyn suihkussa ja tarjoan miehelle iltapalaksi heti sitten leivottua  marjapiirakkaa,  sitten lysähdän sohvalle viskipullon *kröh!* yskänlääkettä vähän maistellen:)

Nainenhan on kaunis AINA!

Niin olen joskus kuullut sanottavan. Paitsi että nainen on kauneimmillaan 16-vuotiaana (siis mikä "nainen", silloinhan ollaan vasta lapsia??) ja saunanraikkaana ja raskaana ollessaan. Eikä silti mielellään näitä kaikkia kolmea samaan aikaan.

Itse näytin 16-vuotiaana alkoholisoituneelta  teini-pojalta,  eikä minnuu kyllä  hyvällä tahdollakaan voinut kauniiksi kutsua. Saunanraikkaus tarkoittaa  miulle punalaikukasta ihoa ja tulipunaisia korvanlehtiä, raskaus... joopa joo! Se paljon puhuttu raskauden "hehku" on ihan vain hikeä se, sillä yllättäen turvotessa +27kg ei voi olettaa etteikö hiki virtaisi jo hengittäessä, saati sitten kävellessä tai noustessa rappusia.

Anyway, jokaisen naisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin tahtoo  vähän koreilla, näyttää kumppanilleen että on hemaiseva, mutta siten, että se olisi vain tahaton ominaisuus, ei tuntitolkulla peilin edessä äherryksen tulosta. Joskus myös mennään pahoin mettään, vaikka yritystä olisi kuinka ollutkin. Noloja on ne hetket, kun on alaikäisenä lähtenyt ystävien kanssa bileisiin, ja olet tuntikausia ähertänyt tukkaasi piippausrautojen, kreppien ja muiden kanssa,  ja lopputuloksena on ystävien järkyttyneet ilmeet; "Siis annoitsä sun äidin laittaa  sun tukan?? Miks ihmeessä sä annoit sen krepata sen tolla tavalla?"
Eipä moisen vastaanoton jälkeen vaan enää kehdatakkaan myöntää, että hei kuulkaas,  I did this by myself!

Samoin kävi aikuisuuden kynnyksellä kokeillessani ensikertaa meikata itselleni smokey eyesit. Olin sitten varsinainen femme fatale, utuisilla silmilläni, kohtalokkain  katsein... Ja jälleen ystäväni kysyy järkyttyneenä että mitä oikein on sattunut, kun  niin itkeneen näköinen olin:D
Shit. Ei siis onnistunut sekään.

Viimeisin yritykseni hemaista mieheni on jokusen kuukauden takaa. Olin jo pitkään heilunut kotona ainoastaan koirankusemissa verkkareissa ja reikäisissä topeissa tukka niputettuna nutturalle, että ajattelin kerrankin  vähän panostaa ulkomuotooni, kun vihdoin tuli menoa juhliin. Otin riskin, ja laitoin kevyesti huulipunaa.
Minähän en ikinä koskaan  huulipunaa käytä, ja jälleen sitten tuli muistutettua itselleen, ettei kyllä käytä jatkossakaan.. Sillä vaikka kuinka valitsin luonnollisia sävyjä, varoin menemästä rajojen yli, ja lisäsin sitten vain aavistuksen kiiltoa päälle, kattoi mies minnuu otsa kurtussa pitkään autossa.
"Ei helvetti,  kyllä siinä ruoassa vaan sittenkin oli jotain allergisoivaa  kun sun huulet kerta tommosiks meni!"

Jokainen voi itse päätellä, kehtaako moni nainen tuollaisen jälkeen myöntää  olevansa vain oman poropeukaloisen maskeerauksen uhri;)

NONE!

Luomisen tuskaa

Luokittelen itseni jonkinsortin taiteilija-sieluksi. Ennen, käyttäessäni suurimman osan  vuorokauden vapaista   tunneista  omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kirjoitellen,  tunsin silloin olevani sekä parhaimmillani, että tuottavaisimmillani. Julkaisin ensimmäisen kirjaseni itselleni 20v-lahjaksi, seuraavan taas pari vuotta myöhemmin. Sitten  tuli elämään läjä lapsia,  läjä koiria, läjä jyrsijöitä, läjä kaikkea muuta huomion vievää. Sitten tuli  elämään se, jota kutsun luomisen  tuskaksi.
Se on sitä, että on joko liian onnellinen keskittyäkseen mihinkään sellaiseen, joka saisi ajatuksen kirveltämään tekstiä synnyttävällä tavalla. Toki onnellisistakin asioista voi kirjoittaa, mutta miut onnellisuus puuduttaa siten, että siitä syntyvä teksti on usein liian  imelää, -jopa omaan makuuni. Joten tarvitsen jotain ravistuttavaa, puistattavaa, tai  äärimmäisiä tunnetiloja puristaakseni itsestäni ulos  sen tunnetilan, jonka parhaiten yritän sanoiksi kuvittaa.
Tätä haittaa myös väsymys. On vain pirun hankalaa saada ajatuksia kasaan kun ei ole tajunnut edes lähteneensä töihin eripari kengillä. Humalassa tekstinteko sujuu kyllä, joskin nautitun viskimäärän voi nähdä aamulla takataskuihin rytätyltä nenäliinalta/vessapaperilta, johon illan päätä huimaava hengentuotos on raapustettu milloin kuulakärkikynällä, milloin kajaalilla. Useimmiten näistä hengentuotoksista idea hukkuu  siihen siiderilaikkujen sumentamiin kohtiin, tai viimeistään siihen kulmaan, jota on ehditty käyttää  nenäliinana tai silmämeikkien kuivauspaperina.
Ei siinäkään mitään. Mie monasti miellän, että taiteilijoiden on ihan OK olla pikkupienissä melkein mihin vuorokauden  aikaan tahansa. Raapustaa tuotoksensa hätäpäissään vain mitä saatavilla on. Tämä toimi vielä lapsettomana ollessa, jolloin ainoastaan mies  joutui kestämään morsmaikkunsa kaaoottista sielunelämää ja outoja taipumuksia herätä keskellä yötä rustaamaan, lukittautua läppärin äärelle pitkiksikin ajoiksi tai raahata töistä kotiin työmaan suojapaperinpalasia tai käytettyjä tapetteja, vain siitä syystä että parempaa tykötarvetta ei ollut inspiraation iskiessä.

Mutta lapsiperheessä joutui taiteilijaluonteen laittamaan sivuun. Pieniltä simmuilta  piiloon. Sanotaan näin, että viime vuosina mie olen herännyt kyllä tappavan monta kertaa  (parhaimmillaan toistakymmentä  kertaa yössä), mutta sitä mie en sanoisi inspiraation  tulokseksi, vaan happy endin tulokseksi. Koneen äärelle pääsen kyllä, mutta pienimmätkin idean rippeet katoavat savuna ilmaan kun vähintään seitsemän minuutin välein jossain päin asuntoa syntyy akuuttitilanne. Joko lapset on ampuneet toisiaan pompuloilla silmiin, joku meinaa  tukehtua matokarkkiin tai joku on tukasta kiinni patterissa. Ja vaikka sitä viskiä voikin vähän ottaa yskän lääkkeeksi illalla kun lapset on nukkumassa,  niin ei sitä enään vaan voi lukittautua  mihinkään pullon  kanssa, vain puristellakseen ajatusta  luovemmin ulos.

Joten koska viime vuodet olen ensisijaisesti ollut  äiti, sitten uranainen, ja kolmanneksi vasta taiteilija, oli miulle iso juttu saada vihdoin ja viimein kolmannen kirjani ulos. Monen vuoden rutistelun jälkeen. Mie ihan rakkaudesta puhkuen ojensin ensimmäisen kirjakappaleen rakkaalle miehelleni, olihan hän miun elämääni vihdoin saanut tarkoituksenkin, ja täten toiminut muusana.
Vaan mitä sanoi hän, luettuaan ensimmäisenä uusimman teokseni..
Oli kuulema kamalaa luettavaa,  katkeraa tilitystä kannesta kanteen.
Mie sitten huuli pyöreänä  siinä vähän aikaa pohdin että minkähän niteen seon nyt sitten lukenut, että ei myö vaan mitenkään voida samasta kirjasta,  miun kirjastani puhua! Kun sitten selvisi, että oikean kirjan mies oli lukenut, jäin mie jälleen huuli pyöreäksi. Sitten syntyi puistattava vitutus, että miten ihmeessä kukaan voi lukea niin  väärin kannesta kanteen, ettei tosissaan huomaa sitä onnellisuutta ja iloa sekä suurta rakkauden määrää, jota monessa runossa piilee, vaikkei sitä suoraan käsiteltäisikään?? Mie  ehin ihan tosissaan jopa miettiä, etten koskaan enää kirjoita yhtään mitään, jollen saa edes miestäni tajuamaan perimmäistä sanomaani kirjoituksista, vaikka tuon pitäisikin jo näiden vuosien jälkeen lukea minnuu kuin avointa kirjaa.
Sinä iltana kävin painotuoretta kirjaani läpi kannesta kanteen ja  liimasin joka sivulle  kirkuvan keltaisia ja pinkkejä post it-tarroja johon olin kirjoittanut selventäviä sanoja, kuten "rakkausruno  sinulle", "ikävöin sinua" tai "hetki jolloin sain tietää olevani raskaana".
Mieheni luki kirjan uudestaan sinä iltana, ja kyynel silmässä myönsi ymmärtäneensä tekstini aivan päin persittä ensimmäisellä lukukerralla.

Mie jäin pakostakin miettimään, että olikohan kellään suurella kirjailijalla koskaan vastaavia heikkoja hetkiä? Joutuiko Shakespeare koskaan selventämään kellekkään näytelmiään, koska joku ei niitä käsittänyt sinne päinkään? Tai onko  Suomen  suurnimet, Anna-Leena Härkönen  tai Sofi Oksanen joutunut puolisolleen  koskaan ojentamaan että ei tämä komedia ole vaan  draamaa perkele!!

Nyt miulla  on yksi luomisen tuska enemmän. Aina kun se poreileva tunne valtaa, ja ryntään koneelle päästämään valloille sen sisällä poreilevan ajatuksentyngän, näen yhtäkkiä sieluni silmin edessäni läjän muistilappuja ja inspiraatio pakenee kauhuissaan hysteeristä  nauruani.

Elämä osaa olla kieroa.