Kasvukipuja

Vain hetken verran sylini on riittävä 
suojaamaan sinua joka kulmasta,
tarjoamaan lämpöä
päästä varpaisiin

ja korvannipukoihin.

Vain hetken kämmeneni piilottaa
pienen kätesi,
kannattaa pellavapääsi

pitää sinut rinnallani.

Hetken olen sinulle koko maailmasi
kunnes se vie sinut askel askeleelta
ja tutustuttaa sinut muihin,

jonka jälkeen olen vain pelkkä äiti
perheenjäsentesi joukossa.


Olen itsekäs
pelokas
ja täysin valmistautumaton tähän.

En ole valmis luopumaan pienuudestasi
en riippuvuudestasi minuun,

enkä missään nimessä huomaamaan sitä tosiasiaa

että kohta koittaa hetki
jolloin minä olen sinusta riippuvaisempi
kuin sinä minusta.

Lupaathan olla kasvamatta?
Olla konttaamatta, ryömimättä,
puhumatta ja kävelemättä

vielä pitkään aikaan.

Pysy vauvana vielä vuosi
tai kaksi

ainakin tämän hetken,
että äitisi saa tilaisuuden kasvaa.

Hells kitchen

Sitä tämä on. Ihana keittiö jonka aikoinaan rakensin mukavan olotilan ja seurustelun tyyssijaksi. Eräänlaiseksi toiseksi olohuoneeksi. Suunnittelin mie tämän myös mahdollisimman käytännölliseksi ottaen huomioon tiskien hoitoa, ruoanlaittoa uunilla sekä mikron ja paahtimenkin turvin. Jokaisella olisi oma pisteensä, eikä tungosta pitäisi syntyä vaikka samaan aikaan keittiössä häärisikin lämpimän ruoan laittaja ja salaatinväkertäjä.
Välitilalaatoituksenkin korvatessa helposti pestävällä pleksillä ja miellyttävät sävyt valitessani päätin että nyt opettelen kotikokiksi. Sellaiseksi, jonka luomuksista tulee kylläiseksi niin raavas mies kuin pienet nirsot kersatkin. Ja sitten pullantuoksuisena hippitukka-äitinä nauttisin osaamistani ja uuden innostuksen löytymistä.

Kuinka väärässä olinkaan...


Edellisen ukon kieltäytyessä ehdottomasti koskemasta koitoksiini, opin suorastaan vihaamaan ruoanlaittoa. Se oli epämiellyttävin ja epäkiitollisin homma koskaan ikinä!
Kun sitten aikanaan laitoin miehen vaihtoon, löysin itseni kirjaimellisesti tilanteesta, jossa neljä nälkäänsä kiljuvaa lasta odotti ruokaa isossa kuuden hengen ruokapöydässä. Ei auttanut kuin tehdä sitä ainoaa jonka osasin; makaroonimössöä.

Tästä hetkestä on reilu kuusi vuotta, ja edelleen huomaan palaavani siihen samaiseen epätoivoon, jossa totean itseni kykenemättömäksi tehdä mitään syötäväksi kelpaavaa, ja turvaudun taas siihen ainoaan takuuvarmaan makaroonimössöön.

Olen kärsimätön opettelija tässä hommassa. En jaksa hifistellä, ruoan pitäisi olla valmista syötäväksi puolessa tunnissa, ja sen pitäisi pystyä osaamaan ulkoa ilman reseptejä. Sen pitäisi olla edullinen, maukas ja terveellinen.  Tai ainakin melkein terveellinen. Ennen kaikkea, sen pitäisi sisältää muutakin kuin makaroonia ja jauhelihaa.
Aina tasasin väliajoin siis kaivan jostain simppelin reseptin ja kokeilen jotakin uutta. Munanuudelit kookosmaitokanakastikkeessa paljastui järkyttäväksi jopa itselleni, Riisi sweet & sour-kastikkeella hiveli kyllä miun makuhermojani, mutta esikko söi sen itkien vasta kolmen vartin käskyttämisen jälkeen, ja tämän jälkeen perheen muut aikuiset toivat puoli räävityn lautasensa vaivihkaa tiskialtaalle ja ruoka päätyi koirille.
Amerikanpataa ei syönyt kukaan koska siinä oli papuja. Pinaattiletut ei uppoa aikuisille lapsille koska se on vihreää. Puuroa ei syö kukaan vanhemmasta väestä koska se on kai liian terveellistä. Vävy ei syö spaghettia eikä uudelleen lämmitettyä soppaa. Toinen vävy ei syö makaroonia vaan pelkästään rakettispaghettia. Toiselle "teineistä" ei kelpaa suklaakakku, koska siinä on maitoa.

Mutta kun ei edes ole!  Se on täysin maidoton kakku.

Mokkapalat on vääriä, muffinsit liian kuivia. Juustokakku on "aina sitä samaa", mitään omenaista ja marenkista ei suostuta edes maistamaan. Eikä mitään, missä on appelsiinia taikka muitakaan sitrushedelmiä. Tai kanelia. Tai rusinaa.
Marjapiirakka jää aina syömättä vaikka se on mielestäni liki taivaallista. Simpukkapasta on tylsää, vihanneswokit on hyi, ja vaikka lisäisin kuinka lihaa, se pysyy silti syömäkelvottomana. Perunat on aina vääriä, kastike liian paakkuista.

Kun pienen hetken sisään lyön jo toisen padallisen taikka kattilallisen ruokaa rotille, masennun. Päätän etten tee koskaan enää ruokaa.
Sitten perhe syö kolme seuraavaa päivää leipää ja eineksiä.

Lopulta mie palaan masentuneena ja häntä koipien välissä takaisin hellan ääreen ja teen sitä minkä tiedän osaavani; makaroonimössöä, ja vihaan ruoanlaittoa entistä enemmän.

Sairas mieli sairaassa ruumiissa

Viime viikot eivät ole olleet miulle hyviä. Sairastuin vuosisadan räkätautiin heti suomeen kotiuduttuani, jatkoin vitutus maximuksella. Hampaita on räknätty jälleen kunnan toimesta, olen ollut pää turvoksissa puudutuksesta ja kärsinyt viikon migreenistä.
Pikkuneiti on valvottanut puhjenneella hampaalla, räkätaudillaan, korvatulehduksellaan ja puolitoistaviikkoa ollaan yritetty kitkeä siltä silmätuehdusta poies. Esikko vaan tinttaa edelleen neljän vuoden uhmaansa, vai hyppäsikö suoraan viiden uhmaan? Mene ja tiedä.
Rahat on loppu ja hermot myös.

Toissapäivänä kävin nieluviljelyssä sairastuttuani uudestaan, mutta nyt epäilen pöpön edenneen angiinan sijaan jälleen keuhkoihin. Perkele, en ihan oikiasti kohta pysy laskuissa näistä kuumeellisista ja kuumeettomista keuhkokuumeista. Mutta nyt on taas sellainen tunne.

Pakko päästä huomenna lääkäriin.

Vitutus maximus

Tällä hetkellä mieltäni kaivelee toivottavasti piakkoin ohi menevä kohtaus nimeltään vitutus maximus. Se sai alkunsa 2vkoa sitten meidän tullessamme takaisin suomeen, ja se on kytenyt pinnan alla siitä saakka, vaikka kuinka olen yrittänyt käsitellä sitä poies.

Perheen vanhimmat lapset, nyt jo 21 vuotta toimivat lomamme aikana täällä sekä talonvahtina, että lapsenvahteina kahdelle nuorimmalle sisarelleen. Tämän lisäksi ruokittavina oli koirat ja jyrsijät. Se oli iso duuni, sitä en vähättele lainkaan. Ja isosta duunista pitää maksaa, ja mehän maksoimme. 500e. Pidin sitä kohtuullisena summana sekä heille että meille. Jos viidelläsataa sai ressin poies, ja tiesi että kaikki on hyvin kotisuomessa, niin se on sen rahan väärti!
Lähtöä edeltävänä päivänä olin ostanut kaapit täyteen ruokaa. Vauvalle oli vaipat ja vellit ja piltit ja bensaakin oli toisessa autossa. Jätimme silti kortit kotiin. Niitä sai käyttää, koska eihän ollut tarkoitus etä heidän pussistaan menisi sitten lasten mahdolliset ruokakulut tai oma tankki tyhjenisi kuskatessa esikoistani hoitoon. Annoimme myös luvan nostaa tililtä luvatut synttärilahjarahat.

Kun sitten suomen puolella heräsimme arkeen ja avasin nettipankin, sain paskahalvauksen.  Mihin helvettiin meidän tilit on käytetty??
Miinustin pois luvatut synttärilahjarahat ja autonkatsastusmaksut. Miinustin pois kaikki "pakolliset muut kulut", joita niitäkin oli kertynyt liki 400 euroa. Lopputulokseksi jäi silti karmea totuus. Pelkästään kauppoihin ja bensoihin oli kulutettu kahden viikon aikana huikeat 520 euroa!!

Pikainen ynnäys. 520 euroa on yhtä kuin kuukauden vuokra ensimmäisessä asunnossani. Se on yhtä paljon, tai itse asiassa enemmänkin kuin mitä meillä pyöritettiin kahden aikuisen ja 2 lapsen (+2 viikonloppulapsen)  arkea kuukauden ajan, sisältäen kahden työssäkäyvän bensat!! Se on myös yhtä paljon, kuin mitä aikoinaan miulla paloi kuukaudessa rahaa bensaan, silloin kun ajelin noin 5000km kuukaudessa työni puolesta. Se on myös lähestulkoon saman verran, kuin kuukausittaiset kiinteät lapsikulumme on, siis elarit ja hoitomaksut.
Se on... järjettömän paljon rahaa!

Ensin tuli järkytys, sitten raivo. Tytöillä ensin raivo, sitten järkytys kun saivat tulostetut tiliotteet eteensä. Olivat kuulema todellakin yrittäneet elää säästeliäästi. Oli kuulema juustokin jäänyt kauppaan kun oli niin kallis... Joo. Mutta sen sijaan pakkasessa oli Ben&Jerrysiä kahden ison juustopaketin edestä, pöydällä oli yli kymmenen euron maustekakku, kaapit oli täynnä herkkuja ja limupulloja.  Mie oon kihissy pitkin viikkoja nyt, että montakohan valmissalaattipakettiakin meni meidän rahoista, ja se tänäänkin löytynyt uusi leffa, sekin varmaan meni meidän rahoista.

Asiat sovittiin, tytöt oli pahoillaan. Sanottiin ettei takaisin tarvitse tällä kertaa maksaa, mutta nyt loppui meidän osalta muiden elämien rahoittaminen. Tämä on tilanne, joka vain ei tule toistumaan! Kovassa säästökuurissa nyt ollaan, sillä tilien yllättävä tyhjäys tarkoitti tietysti sitä, että laskuja jäi maksamatta, vaikka niihin piti riittää rahat, sekä varsin hyvin loppukuuksi muutoinkin elämiseen. Vaan toisin kävi. Ja vaikka tämä oli kallis oppi sekä meille että heille, niin ajoittain nouseva vitutus ei tahdo ottaa laantuaakseen. Ja sen sai tänään nousemaan nimenomaan se hyllystä löytynyt kelmuissaan vielä oleva leffa.
Joo, olihan se alennuksessa 7 euroa. Mutta perkele! Ei säästeliäästi elämistä ole sitä, että ostetaan kallista jäätelöä vain siksi, että nyt sai 2 pakettia hyvään hintaan, tai että ostetaan leffoja, koska ne on tarjouksessa. Ne on sitä, että ne jätetään ostamatta!  Varsinkin jos pitää ostaa joku kalliimpi ja tarvittava elintarvike, kuten juusto. Silloin jätetään se hiusväri kaupan hyllylle jollei rahat riitä kumpaankin. Aaargh!

Toissailtana toinen näistä vieläpä kovaan ääneen puhui toimeentulotukien hakemisesta. Kun eihän tässä pärjää mitenkään. Kotonaan asuva, vuokraa maksamaton ihminen jolla ei ole muita kuluja kuin puhelinlasku ja koulumatkat. Ei valtio maksa 100 euron puhelinlaskua, koska tuli nyt vaan puhuttua vähän kalliimmin.  Ja että joku voi tosissaan uskoa, että valtio maksaa 600e vuodessa vaateavustusta ihmiselle, jonka vaatekaapit pursuaa vaatteita.  Ei valtio hyväksyne selitystä, että ne ei vaan enää ole niin kivat ne kaikki kengät tai farkut...

Jollei tuota lapsparkaa saa kohta ymmärtämään että hää elää jatkuvasti yli varojensa ja vain LUULEE elävänsä säästeliäästi, niin kohta sen kertoo hälle ulosottomies.
Mutta onko musta sitä kertomaan?
Ei ainakaan tässä mielentilassa missä rakkaudella annetusta opetuksesta tulisi vain kiukkuavaa möykkäämistä.  Pitää rauhoittua. Huuhhhh....

Reissusta kotiin!

Kukkuluuruu taas pitkästä aikaa!

Thaimaan ensikosketus on tullut päätökseensä ja kotiin on palattu. Reissuun mahtui paljon palanutta nahkaa ja mausteista kärvistyneitä mahalaukkuja, ja opin taas muutaman sellaisen asian, jonka voi oppia vain tien päällä. Kuten siis sen, että joissakin paikoissa pärjää englantia paremmin elekielellä, ja hätätapauksessa hiusharjan virkaa hoitaa sujuvasti jopa kertakäyttöhaarukka.

Pidimme majapaikkaa pienellä Lantan saarella, joka osottautuikin varsinaiseksi paratiisisaareksi hiljaisine iltoineen. Päivisin riitti kuhinaa, erityisesti Saladanin keskustassa jossa olimme, mutta puolenyön aikaan vain muutama baari juotti turisteja ja muutoin kadut hiljenivät täysin. Vain kulkukoiria jolkotteli suuntaan jos toiseenkin ja saatteli turisteja hotelleihinsa makupalojen toivossa.

Nautimme uudesta kulttuurista, jossa tietysti räikein eroavaisuus oli suuri ladyboy-osuus. Ilmeisesti jopa 10% maan väestöstä lukeutuu jonkinsortin vähemmistön edustajiin. En oikiasti edes tiedä, voiko tällöin enää puhua "vähemmistöstä", kun miusta tuntui että hotellin
henkilökuntakin oli suurimmaksi osaksi niitä, joista ei tiennyt sanoakko "sir" vaiko "miss".  Osa oli kovin alkuvaiheessa vasta muutostaan, joten he olivat edelleen miehen vartalolla ja möreällä äänellä varustettuja leidejä, joilla oli silti tarkoin valitut hiuskukat sävysävyyn luomivärien ja pitsipaitojen kanssa.  Osa taas paljastui ajan kanssa huomaamatta.  Kuten miehelleni järkytykseksi edellisillan thai-hieronnan antanut nainen, jolla olikin seuraavana päivänä parta jäänyt ajamatta.  Tai kun Phuketin reissullamme eksyttyämme tyttöbaariin nauttimaan silmänruoasta, tajusimme jossain vaiheessa, ettei pöytämme tankotanssija itse asiassa ollutkaan nainen...

Reissuun mahtui niin rentouttavia hetkiä, kuin painajaisiakin. Ensimmäinen tuli vastaan heti ensimmäisenä päivänä miun joutuessa törmäyskurssille meduusan kanssa aamu-uinnilla. Onneksi kyseessä oli joku epäkurantti yksilö, ja palovammoilta vältyttiin.  Vannoin silloin, etten ui enää missään, missä en näe selvästi ympärilleni, mitä vedessä vaanii. Parin päivän kuluttua kelluessani kristallinkirkkaassa vedessä korallien yläpuolella kymmenien moniväristen nemo-kalojen keskellä, huomasin pelkääväni silloinkin. Nehän tulee ihan iholle!!

Okei, eli ei miusta snorklaajaa tule eikä sukeltajaa;) Ei sen puoleen, huomasin tulleeni hetkeen, jota en ikäpäivänä olisi ennen voinut kuvitellakkaan.  Siis koskaan ikinä en olisi voinut kuvitella pelkääväni vakavissani puolen vuoden sisään kaikkea seuraavaa; sotaa, ebolaa ja tsunamia. Koitti meinaan se hetki, kun mies rynnisti herättämään miut päikkäreiltäni naama valkoisena.  Lähistöllä oli ollut maanjäristys.
Sillä samaisella sekunnilla miulla meni vatta sekaisin, ja kyseinen ilta meni hermoillessa vähän väliä vessassa.
Sinä yönä nukuttiin koiran unta vain muutama tunti, hätälaukku pakattuna ja vaatteet valmiina evakuointilähtöä varten. Olin painanut mieleen kaikki hotellimme pelastusrenkaiden sijainnit ja juoksin parvekkeelle mustaa merta tähyilemään jokaisesta äännähdyksestä ja äänettömyydestä.  Rankkaa puuhaa oli. Eritoten kun seuraavana päivänä jatkoimme Phukettiin lautalla.
Kyseinen lautta oli jaettu selvästi A-, B-, ja C-luokan tasoihin.  Liputhan toki oli kaikilla samat ja oikeutti istumaan mihin vain tilaa sattui löytämään. Keskitaso oli selvästi A-luokka, siinä oli baaritarjoilukin ja jokaisen penkkiin oli kiedottu viimeistä huutoa olevat pelastusliivit. Yläkansi ajoi B-luokan tasoa, siellä oli mahtavat maisemat, muttei tarjoilua ja pelastusliivitkin olivat perustasoa.
Myö löydettiin tilaa vain pohjakerroksesta, jossa oli pimeää kuin persiissä ja pelastusliivit vastasivat toimivuudeltaan sitä, kuin sitoisi lakanat vyötärölleen hypätessään mereen.
Kiva.

Vaan eipä mitään. Tsunamia ei tullut, päänahka paloi rakoille, iho hilseilee jälleen niinkuin luteella konsanaan, Finski pysyi ilmassa jälleen kerran (vaikka menomatkalla mies joutuikin istumaan koko 10 tuntia penkillä, jonka istuin oli irti, ja paluumatkalla meille tarjoiltiin punaisia sämpylöitä, jotka myöhemmin kerättiin pois tarkempia tutkimuksia varten...) ja kentällä tuli taas itku kun koti-ikävä ja helpotus kohtasi toisensa. Lapset olivat hyvin syöneet (ja polttaneet meiltä tilit tyhjiksi...), koirat lensivät riemusta ja vain yksi jyrsijä oli päässyt hengestään reissun aikana. Sana "vain" sen vuoksi, että meillä on jälleen kourallinen elämänsä ehtoopuolella kulkevaa rottavanhusta joilla kilometrit on jo täynnä. Näin ollen se, että vain yksi hiirulainen oli ketarat ojossa, oli positiivinen yllätys.  Ei tarvitse heti kotiinpaluussa lähtä suorittamaan joukkohautaamista;)

PaskaMutsi-syndrooma

Ja jälleen on se aika vuodesta, jolloinka vuoden aikana kerätyt ylimaksetut veropennoset pääsevät käyttöön.  Nimittäin matkana palmun alle. Tällä kertaa Intiasta poiketen matkaammekin Thaikkulandiaan ihmettelemään uusia maisemia.
Vaikka jo pitkän aikaa olen kaivannut lapsivapaata hetkeä, niin ajatuskin kahdesta viikosta niistä erossa saa sydämen sieppaamaan ylimääräisiä rytmejä. Ei se näin pahalta vuosi sitten tuntunut...

Uskon, että äiteihin on rakennettu jo raskausaikana jonkinsortin ylimääräinen asetus, joka sitoo tämän lapseen paitsi rakkaudesta ja velvollisuudesta, niin myös fyysisestä tarpeesta.  Sillä ero vauvasta saa voimaan pahoin, ihan fyysisestikkin. Ikävä on raastava ja kova.  Toisilla se eroahdistus tulee kolmen viikon kohdalla, toiset eivät voi kuvitellakkaan edes baarireissua lapsen ensimmäisen kolmen elinvuoden aikana.   Itse itken erotilanteessa, parun silmiä punaisiksi jo kentällä.  Mutta kun lomafiilis pikkuhiljaa hiipii lentokoneen muodossa, on ensimmäinen viikkoa suoranaista nautintoa.  Toisen viikon taitteessa alkaa haikeus, ja viimeiset päivät menevät ikävää poratessa ja tunteja laskiessa kotiovelle.

PaskaMutsi-syndrooma on vieläpä sellainen, joka tulee aina yllättäen nurkan takaa, ja osuu kuin märkä rukkanen poskelle.  Se tyyperryttää ja saa tuntemaan itsensä alhaiseks ameebaksi.  Koen tätä vähän väliä milloin missäkin riitatilanteessa, konkreettisemmin mokattuani jotain huolella.  Jättäessäni esimerkiksi lapset sisälle lukkojen taa ja itseni pihalle tupakalle mentäessäni, tai kun tarhasta meinaa takertua väärä geeniperimä mukaan  koska kaikki alle viisivuotiaat näyttävät samalta niissä toppapuvuissaan...
Mutta lomallelähtö on yksi sellainen mikä  aiheuttaa huonoa omaatuntoa.  Ihan syyttä suotta mielestäni. Tiedänhän, että lapsillani on hyvät hoidot järjestetty loman ajaksi.  Ne lomailevat mummoloissa, viettävät laatuaikaa isompien sisarustensa kanssa, käyvät uimahalleissa ja lemmikki-eläintiloilla. Ne tuskin edes huomaavat vanhempien uupumista omalta hauskanpidoltaan, ja kun sitten tajuavat, ne odottavat lähinnä tuliaisia.  Että ihan turhaan myö porataan silmiämme päästämme:)

Mutta se on se huoli silti aina.  Tai lähinnä nuorimmaisesta.  Tuollainen 4,5-vuotias ymmärtää jo mihinkä isi ja äiti menevät, osaa katsoa kalenterista koska myö tullaan takaisin, ja jännää niitä lahjoja. Mutta puolivuotiaalle on vaikea selittää, että myö kyllä tullaan takaisin. On vaikea kuvitella mitä sen ikäinen tuntee, poteeko se ikävää vaikka ympärillä onkin edelleen ne elämän tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset?
Pahin pelkoni on joskus ollut, että sen ikäinen unohtaisi omat vanhempansa sen kahden viikon aikana.  Että kun myö tultaisiin takaisin kotiin, niin oma lapsi vierastaisi.  Se olisi paha isku.
Vaikka sitä kuinka miettii, että esikko oli juurikin sen puolen vuoden ikäinen  kun myö se ekan kerran jätettiin niin pitkäksi aikaa hoitoon ja lähdettiin reissuun, niin hyvin kaikki meni, tyttö oli iloisena vastassa, eikä näytä traumatisoituneen meidän reissuista;)  Silti.. Se fyysinen pahoinvointi ikävästä odottaa taas. Oikein hirvittää.

Jollei tästä tule hammaslääkäripelkoa, niin ei mistään!

Viime vuoden puolella sain vihdoin ja viimein aikaiseksi mennä hammaslääkärille näyttämään leegojani, jotka ovat säännöllisen epäsäännöllisesti kipuilleet puolentoistavuoden ajan.
Mie lukeudun niihin ihmisiin, jotka eivät vaan osaa yksityiselle mennä, koska kokevat, että se viiden tunnin jonottelu ja kolmen viikon päähän ajan saanti vaan kuuluu duunarikastille, Jollen oisi duunari, voisi taskussa olla vähän enempi rahaa, jolloin yksityisellä ravaaminen olisikin ehkä suurinta hupiani. Näin ei kuitenkaan ole, joten raahaudun kunnalliseen vasta kun on pakko.  Eli kun ruoan pureksiminen alkaa jomottaa leukoja kauttaaltaa.
Koska hammassärkyni ei koskaan ole pitkiä, en mie kolmen päivän kolotuksen vuoksi lähde varaamaan aikaa.  Minnuu myös hävettää mennä tohtorille puhumaan  kivusta ja särystä, jota ei sillä hetkellä ole. Joten siksi vuosi taitaa olla aikarajani moisille "pikkuvaivoille".  Ja puoli vuotta taisikin mennä siihen, että yritti aina muistaa soittaa juuri soittoaikana, joka mennee ohi ennen kuin huomaakaan, ja kun vihdoin saa jonkun kiinni, aika mennee aikasintaan kolmen kuukauden päähän, näissä ei-akuuteissa-keisseissä.

Noh, sittenhän tuli se aika, jolloin kaksi hammaslääkäriä tutki miun leegojani, eikä löytäneet syytä hammassäryille.  Ne sanoi, "Kaikki on kunnossa, mutta otetaan varuilta vielä hammaskuvat."
Minnuu vähän ihmetytti, miten moitteettomista leegoista huolimatta  lähdin sitten kuitenkin ulos kolmen uuden ajan kanssa, ja myöhemminhän se sitten selvisikin.  Viime viikkoinen käyntini meni osapuilleen näin;



tohtori; "Noniin, ja tällä kertaa paikataankin sitten vain tuo yksi hammas ja ensiviikolla myös yksi.  Sitten voidaankin varata sulle pidempiä aikoja jotta saadaan useampia hampaita kerralla korjattua."

mie: "Useampia...?  Siis montako reikää mulla oikein oli??"

tohtori: "Mitä, eikö sulle soitettukaan niistä röntgen-kuvista?   Kuusi sieltä löytyi."

mie: "Kuusi??  Sähän sanoit ettei mun hampaissa ole mitään vikaa!"

tohtori: "Joo..heh.. Aika hassu juttu, eikö?"


Meillä oli siis  selkeästi toisistamme poikkeavat huumorinkukkaset, mutta ei auta kiukutella. Itsehän niitä suklaabanaaneja ja kirpeitä matosia olen suuhuni tunkenut ilta toisensa jälken, että ihan saan itseäni syyttää.  Ja suklaabanaaneja... Jos asuttaisiin jenkeissä, voisin varmaan haastaa kaupan tai valmistajan oikeuteen. Puuttuuhan kyseisten herkkulaatikoiden kannesta kumminkin varoitus, että saattaa murentaa purukalustosi.

Noniin, se oli silti viime viikolla se.  Tänään marssin tohtorin pakeille uudestaan. Mun ongelmani on kuulema liian pieni suu, ja liian taakse kasvaneet hampaat.  Viisauden hampaat on ainakin kuulema revittävä, vaikka ne ovat suussani ainoat oireettomat hampaat.  Tätä toisiksi taaimmaista ei tahdottu saada paikattua ei sitten millään.  Suuhuni ei vain yksinkertaisesti mahtunut kaikki ne työkalut mitä sen paikkaaminen vaati. Kaiken lisäksi poratessa kipu oli repivää, vaikka puudutuspiikkejä oli annettu.  Se on hassua, miten yhteen kohtaan voi vaan särkeä, vaikka muutoin koko turpa olisikin turpea puudutuksesta. Neljässä puudutuspiikissä oli ehkä kolme liikaa, mutta saatiinhan lopulta siitä hampaastakin tunto poies.
Kun sitten vihdoin lampsin sieltä poies likipitäen varpaatkin puutuneena, ajattelin hyödyntää siellä oloni migreenilääkereseptin uusimiseen. No, jäipä tekemättä. Tiskillä piti kääntyä ympäri kun suusta ei puheen sijaan valunutkaan ulos muuta kuin kuolaa ja epämääräisessä järjestyksessä vokaaleja.

Ei siis  ollut hyvä hetki puhua.  Eikä siis vastata puhelimeenkaan, etenkään kun numeroa ei tunnistanut.  Sillä eikös mennytkin juuri niin, että sen kerran kun asiakkaat minnuu häirittevät mammalomallani, niin sen on oltava juuri silloin kun kuulostan olevani neljän promillen humalassa. Voi sitä häpeän määrää!  Piti vieläpä välittää viesti kollegalleni, jonka naurusta ei tahtonut tulla loppua kun se miut kuuli.

Ja jottei ihan pääsisi pelkällä häpeällä ja nöryytyksellä, niin mie luulin saaneeni leuat sijoiltaan kun suu ei tahtonut mennä kiinni. Yritin kielelläkin kokeilla jäikö jotain väliin, mutta eihän miun kieleni tuntenut edes hampaita! Aikani yritettyä saada suu kiinni, maistoin veren, ja nyt poskissa ammottavien reikien vuoksi toivon todela, että puudutus kestäisikin piirun verran pidempään...