Tänään olen rikki, särki ja hajalla.
Voimat on kulutettu, usko on tapettu. Ihmisarvo lyöty romukoppaan ja omat oikeudet nollattu.
Alkoholisteja kyllä hoidetaan ja ymmärretään heidän sairauttaan. Mutta heidän jalkoihinsa jääneet unohdetaan tyystin.
Voi itku sanon minä.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
tiistai 18. marraskuuta 2014
Traumatisoivat uutiset
Tänään oli iltalehden sivuilla juttua kätilöstä, joka joutui jättämään työnsä traumatisoivan abortin vuoksi. Hän oli valmistellut 23 raskausviikolla olevan naisen lääkkeelliseen aborttiin.
Aborttihan sallitaan 12 viikolle saakka ilman syitä, ja tämän jälkeen vain Valviran erityisluvilla ja painavilla syillä aina viikolle 24.
Yleensä sikiöt kuolevat jo lääkkeisiin, tai viimeistään synnytykseen, mutta tässä tapauksessa sekä vanhempia että kätilöä odotti jokin vertahyytävä kokemus, eli syntyneen ja abortoidun lapsen itku.
Lapsi oli pienen keskosen kokoinen, ja kaikki yli 22 viikkoisena syntyneet pyritään pelastamaan, sillä heiltä löytyy jo tarvittavat elintoiminnot. Koska kyseessä oli kuitenkin erittäin myöhäinen raskaudenkeskeytys, ei lasta ollut oikeus ruveta elvyttämään. Näin ollen sekä henkilökunta, että järkyttyneet vanhemmat joutuivat kymmenen minuutin ajan seuraamaan oman lapsensa hengitysyrityksiä ja kamppailua elämästä.
En tuomitse aborttia. Jokaisella naisella on oikeus omaan kroppaansa. Silti jokaisen tulisi viimeiseen saakka välttämään tilannetta, jossa joutuisi päättämään viattoman ihmislapsen elämästä, mikäli ajatus äitiydestä ei kiinnostakkaan.
Abortin tulisi aina olla mieleenpainuva hetki. Sellainen, mikä kirpaisee. onhan kyse kuitenkin ihmisalusta, eikä niiden tappaminen alun saatua saisi olla mikään ehkäisykeinona toimiva no big deal. Silti, ne vanhemmat, jotka ovat niin raskaan päätöksen joutuneet tekemään, eivät saisi joutua kokemaan moista. En kuollaksenikaan keksi mitään niin hirveää, kuin oman lapsensa hengestä päättäminen, ja sen jälkeen sen kuoleman seuraaminen ilman, että kukaan edes yrittäisi pelastaa. Sehän olisi kuin tappaisi oman lapsensa kahdesti!
Vaikka vanhemmat saivatkin uutisen mukaan kriisiapua ja kätilö jätti työnsä sekä hakeutui terapiaan, voi vain miettiä, voiko moisesta koskaan toipua..?
Kaduin heti uutisen lukua. Miut valtasi sydäntäpuristava tunne ja voimakas pahoinvointi. Ei ehkä paras olotila ruokakauppaa ajatellen. Yleensä mie olen tällaiset jättänyt tarkoituksella lukematta. Uutiset sodista ja ebolatartunnoista toki herättävät ahdistusta ja lieviä pelkoja, mutta tällaiset yksityiskohtaiset muutaman hengen vetoiset tragediat ovat jotenkin musertavia.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun 9-vuotiaana luin sanomalehdestä uutisen, jossa äiti oli käynyt pikaisesti kioskilla, ja takaisin tullessaan huomannut autonsa olevan ilmiliekeissä. Takapenkillä oli lukkojen takana hänen kaksi lastaan. Vauva, sekä esikoulussa oleva tyttö.
Yrityksistään huolimatta hän ei saanut ovia auki eikä ikkunoita rikki, joten ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli seurata omien lapsiensa kuolemista liekeissä.
Kertomukset siitä, miten tyttö oli rukoillut äitiinsä pelastamaan ja huutanut rakkauttaan viimeiseen saakka, sai mulle itkun aikaan. Näin monta yötä painajaisia, enkä kyennyt päästämään irti ajatusta siitä, millainen epätoivo on täytynyt olla sekä lapsilla, että äidillä. Ja tuska.
Musta ei olisi koskaan reportteriksi. Itkeä pillittäisin ja oksentelisin aina vastaavanlaisten uutisten äärellä.
Aborttihan sallitaan 12 viikolle saakka ilman syitä, ja tämän jälkeen vain Valviran erityisluvilla ja painavilla syillä aina viikolle 24.
Yleensä sikiöt kuolevat jo lääkkeisiin, tai viimeistään synnytykseen, mutta tässä tapauksessa sekä vanhempia että kätilöä odotti jokin vertahyytävä kokemus, eli syntyneen ja abortoidun lapsen itku.
Lapsi oli pienen keskosen kokoinen, ja kaikki yli 22 viikkoisena syntyneet pyritään pelastamaan, sillä heiltä löytyy jo tarvittavat elintoiminnot. Koska kyseessä oli kuitenkin erittäin myöhäinen raskaudenkeskeytys, ei lasta ollut oikeus ruveta elvyttämään. Näin ollen sekä henkilökunta, että järkyttyneet vanhemmat joutuivat kymmenen minuutin ajan seuraamaan oman lapsensa hengitysyrityksiä ja kamppailua elämästä.
En tuomitse aborttia. Jokaisella naisella on oikeus omaan kroppaansa. Silti jokaisen tulisi viimeiseen saakka välttämään tilannetta, jossa joutuisi päättämään viattoman ihmislapsen elämästä, mikäli ajatus äitiydestä ei kiinnostakkaan.
Abortin tulisi aina olla mieleenpainuva hetki. Sellainen, mikä kirpaisee. onhan kyse kuitenkin ihmisalusta, eikä niiden tappaminen alun saatua saisi olla mikään ehkäisykeinona toimiva no big deal. Silti, ne vanhemmat, jotka ovat niin raskaan päätöksen joutuneet tekemään, eivät saisi joutua kokemaan moista. En kuollaksenikaan keksi mitään niin hirveää, kuin oman lapsensa hengestä päättäminen, ja sen jälkeen sen kuoleman seuraaminen ilman, että kukaan edes yrittäisi pelastaa. Sehän olisi kuin tappaisi oman lapsensa kahdesti!
Vaikka vanhemmat saivatkin uutisen mukaan kriisiapua ja kätilö jätti työnsä sekä hakeutui terapiaan, voi vain miettiä, voiko moisesta koskaan toipua..?
Kaduin heti uutisen lukua. Miut valtasi sydäntäpuristava tunne ja voimakas pahoinvointi. Ei ehkä paras olotila ruokakauppaa ajatellen. Yleensä mie olen tällaiset jättänyt tarkoituksella lukematta. Uutiset sodista ja ebolatartunnoista toki herättävät ahdistusta ja lieviä pelkoja, mutta tällaiset yksityiskohtaiset muutaman hengen vetoiset tragediat ovat jotenkin musertavia.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun 9-vuotiaana luin sanomalehdestä uutisen, jossa äiti oli käynyt pikaisesti kioskilla, ja takaisin tullessaan huomannut autonsa olevan ilmiliekeissä. Takapenkillä oli lukkojen takana hänen kaksi lastaan. Vauva, sekä esikoulussa oleva tyttö.
Yrityksistään huolimatta hän ei saanut ovia auki eikä ikkunoita rikki, joten ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli seurata omien lapsiensa kuolemista liekeissä.
Kertomukset siitä, miten tyttö oli rukoillut äitiinsä pelastamaan ja huutanut rakkauttaan viimeiseen saakka, sai mulle itkun aikaan. Näin monta yötä painajaisia, enkä kyennyt päästämään irti ajatusta siitä, millainen epätoivo on täytynyt olla sekä lapsilla, että äidillä. Ja tuska.
Musta ei olisi koskaan reportteriksi. Itkeä pillittäisin ja oksentelisin aina vastaavanlaisten uutisten äärellä.
perjantai 14. marraskuuta 2014
Kyllä miehet osaa TOP4
Kaikille ei ole äidit opettaneet, että jollei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään. Varsinkaan sellaista joka koskee naista, hänen olemustaan, älyä tai persoonaa.
Ehkä juuri siksi, että olen viimeiset 12v tehnyt miesten keskellä töitä, on luonut eteeni läjän hetkiä jolloin olen muodostunut "niin äijäksi", että miehet ovat kokeneen olevan turvallista sanoa mitä mieleen juolahtaa. Mikäli seuraaviin kommentteihin on uskominen, olen yhtä hehkeä ilmestys kuin siemenperuna...
1) "Huomasin vaan että sun luomet roikkuu."
Sääntö numero uno: ÄLÄ. KOSKAAN. KERRO. NAISELLE. TÄMÄN. VÄSYMYKSESTÄ. Jostain syystä moni luulee, ettei hän sitä itse tiedosta. Siis valvoneensa viimeiset 16kk koliikkilapsensa kanssa. Vaikka pitää paikkansa, että tietyssä pisteessä sitä ei vaan tiedä enää onko valveilla vaiko hereillä, niin yksi vatipään huomautus roikkuvista luomista laskee kenet hyvänsä nopiasti sieltä unimaailmasta takaisin nykyhetkeen. Ei juma-..!
2) "Älä välitä, luohan ne luteetkin nahkaansa. Ja käärmeet."
Tämä ikuisesti muistikuviin syöpynyt lause tuli ystävältä, jonka pyhä tarkoitus oli vain lohduttaa Intian polttavan auringon alla kärventynyttä kollegaparkaansa. Olenkin aina halunnut tulla verratuksi verta imevään syöpäläiseen. Tai suomuiseen matelijaan. En varmaan koskaan pysty enää paahtamaan itseäni auringossa samalla tavalla...
3) "Sun on varmaan helppo nuuskata kun sulla on tollaset hamsteriposket."
Todella-todella-todella toivon tuon miesparan puolesta että se ei ollut hänen parhain iskulauseensa. Todella TODELLA toivon. Muutoin tuo ei tule saamaan naista itselleen kuunaan. Keksinkin juuri käyttökohteen hamsteriposkilleni, voinhan säilöä sinne vaikkapa työeväät sitten kun aikanaan palaan töihin!
4) "Näin viikonloppuna rotan, ja sä tulit heti mieleen."
Kiitos. Sano nyt vielä että saat assosiaatioita miusta myös torakkadokumentteja katsoessasi.
torstai 13. marraskuuta 2014
Jokaiselta löytyy luurankoja kaapista
Monesti on tullut ihmisten kanssa juteltua siitä, miten suurennuslasin alle joutuessa jokaisesta ihmisestä löytyisi jotain vikaa, vammaa tai ongelmaa.
Kerran tai kaksi vedät perseet ihan vain silkasta vitutuksesta, ja olet loppuikäsi alkoholisti. Rukoilet kumppaniasi jäämään suhteeseen, ja olet läheisriippuvainen. Useampi epäonnistunut suhde tekee siusta sitoutumiskammoisen ja kykenemättömän ihmissuhteisiin ja pelikoneeseen uponnut kymppi peliongelmaisen.
Itse päädyn turhankin usein lääkärien hampaisiin koskien mielenterveyttäni. Sairastettuani nuoruudessani neljän vuoden ajan masennusta, tiedän kuuluvani uudelleensairastamisen riskiryhmään, olkoonkin toipumisestani jo kohta kymmenen vuotta aikaa.
Oma sairauteni eli kausiluontoisesti. Toisinaan itseinho oli niin suurta, että päiväni täyttyivät kuolemaan liittyvistä ajatuksista. Ei sillä, että koskaan olisin oikiasti edes halunnut kuolla. Toisinaan ulospäin näkyvä hymy ei paljastanut kellekkään sitä itkun määrää mikä seurasi aina kun pääsi katseilta piiloon. Toisinaan taas pelkkä hengittäminenkin muuttui automaattisesti toiminnasta työksi.
Oma maanpäällinen helvettini oli kuitenkin ne kaudet, joiden aikana muutuin täysin turtuneeksi ja tunteettomaksi. Tyhjenin niin kokonaan kaikista tunteista, ettei mikään enää tuntunut miltään. Ei ollut enää voimia itkeä, ei huutaa, ei rimpuilla, koska mieli ei kyennyt enää tuntemaan surua, iloa, väsymystä, ei mitään. Käsitys zombeista sai silloin aivan uuden merkityksen, eikä vuorokauden ajoillakaan ollut enää mitään tekemistä oman arjen kanssa. Sitä joko nukkui suurimman osan vuorokaudesta pääsemättä silti väsymyksestä yli, tai sitten valvoi vuorokausia ympäriinsä, koska jokin esti nukahtamisen.
Yllättävän pitkään sitä sai pidettyä julkisivunsa kunnossa, ja sitten kun sisäinen kaaos alkoi näkyä ulospäin, näkyi se kilometrin päähän.
Jännä juttu, miten vuosien varrella masennuksesta tuli tuolloin osa omaa identiteettiäni. Haluni parantua alkoi kaikota, koska vinksahtanut mieli sätti miun muuttuvan TYHMÄKSI bimboblondiksi jollen ymmärtäisi maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Luulin tosissaan älykkyysosamääräni laskevan hymyn myötä.
Kuinka väärässä olinkaan:)
Tai mistäs sitä tietää. Tyhmänä on hauskempi nauraa, kuin fiksuna murjottaa. Who knows. Koska lääkitys ja säännölliset terapiakäynnit eivät oikein tuottaneet tulosta mihinkään suuntaan, aloin järjestelmällisesti prosessoida omaa pahaa oloani ulos tavalla, minkä mie osasin; kirjoittamalla.
Moni on kysynyt jälkeenpäin, oliko parantuminen kuinka pitkä prosessi.
No, kerrottakoon, että lähestulkoon neljänkymmenen päiväkirjan, parinsadan kappaleen ja yhden julkaistun runokirjan jälkeen koin vasta purkaneeni ajatukseni ulos itseäni kiusaamasta. Kun mieltä vaivaavat asiat on pyöritelty tuhansia kertoja ympäriinsä ja niitä on tarkasteltu jokaiselta mahdolliselta kantilta, alkoi oma kärsivällisyyteni jo loppua niiden vatvomiseen.
Vähitellen aloin saada käsitystä itsestäni ja ympäristöstä. Huomasin sarkasmin ja mustan huumorin tärkeyden, miten niiden avulla saattoi selvitä vituttavistakin hetkistä. Koska tutkitustihan sekä nauru että itku ovat yhtä toimivia tunteiden purkuja, niin miksei sitä nauraisi?
Opin myös, että voin hallita yllättävän paljon asioita elämässäni, ja niitä mitä en hallitse, ei tarvitsekkaan. Kas todellisuus on tarua ihmeellisempää, niin hyvässä kuin pahassakin. Heikkoutta ei ollutkaan omien rajallisten voimavarojen myöntäminen eikä avun pyytäminen. Kun uskalsi myöntää huonot hetkensä ja ottaa apua vastaan, elämä helpottui huomattavasti.
Loppujen lopuksi olen ihmetellyt, mikä vuosien masennukselle mahtoi olla laukaiseva tekijä? Koska elin varsin onnellisen ja tavallisen lapsuuden, ei elämässäni ollut mitään varsinaista syytä voida pahoin. Uskon sen silti olleen pakollinen kasvunpaikka ja valmistelleeni minnuu vastaanottamaan aikuisiällä tulevia vastoinkäymisiä vastaan vähän rennommin. Tiedän nyt paremmin kuin koskaan omat rajallisuuteni, ja tunnistan koska olen lipsumassa takaisin syövereihin. Osaan myös kertoa, koska meneillä on yleinen vitutus ja väsymys, joka paranee yhdellä vapaaillalla ystävän kanssa, jolloin saan juoda pannutolkulla kahvia, polttaa ketjussa tupakkaa ja parantaa maailmaa niin että ääni lähtee. Tai koska on menossa isompi prosessi, joka vaatii säännöllistä itsensähoitoa pidemmän aikaa jotta ote saadaan taas omaan olemiseen.
Ottaen huomioon, että miut tunnetaan yleensä juurikin siitä, että hymyilen aina ja kaiken aikaa, vitsailen aroistakin asioista pyrin aina etsimään asioista sen parhaimman puolen, vaikkakin mustan humorin säestyksellä, tuntuu silti hullulta...
Kerta toisensa jälkeen tohtorit kaivavat miun vanhat paperit esiin ja haluavat saada minnuu myöntymään masentuneeksi. Mutta minä jos kuka tiedän mitä eroa on väsyneellä äidillä ja masennusta sairastavalla:)
Vaikka nuoruudessani sairastettu masennus onkin ikuinen riippakiveni, niin voin vannoa, että erään psykologisen testin aikana heitetty vitsi vainoaa minnuu vielä enempi. Kaikkien niiden palikkatestien ja mustelaikkutestien jälkeen miulle oli näytetty piirrettyjä kuvia asioista ja esineistä, joista puuttui aina jotain konkreettista. Kuten tässä tapauksessa jalat koiralta. Jälkeenpäin mietittyäni olisi ehkä kannattanut jättää silloin vitsit vitsailematta ja olla väittämättä ettei kuvassa mitään vikaa ole. Tuollaisiahan meillä on kotonakin useampi. Jalattomia koiria.
Ehkäpä viime talvena käydyt yhteenotot työterveyslääkärin kanssa johtui myös jalattomista koirista. Yllättäen kyselyt, tunnenko useinkin että miulta uupuu raajoja, sai kokonaan uuden merkityksen;)
Kerran tai kaksi vedät perseet ihan vain silkasta vitutuksesta, ja olet loppuikäsi alkoholisti. Rukoilet kumppaniasi jäämään suhteeseen, ja olet läheisriippuvainen. Useampi epäonnistunut suhde tekee siusta sitoutumiskammoisen ja kykenemättömän ihmissuhteisiin ja pelikoneeseen uponnut kymppi peliongelmaisen.
Itse päädyn turhankin usein lääkärien hampaisiin koskien mielenterveyttäni. Sairastettuani nuoruudessani neljän vuoden ajan masennusta, tiedän kuuluvani uudelleensairastamisen riskiryhmään, olkoonkin toipumisestani jo kohta kymmenen vuotta aikaa.
Oma sairauteni eli kausiluontoisesti. Toisinaan itseinho oli niin suurta, että päiväni täyttyivät kuolemaan liittyvistä ajatuksista. Ei sillä, että koskaan olisin oikiasti edes halunnut kuolla. Toisinaan ulospäin näkyvä hymy ei paljastanut kellekkään sitä itkun määrää mikä seurasi aina kun pääsi katseilta piiloon. Toisinaan taas pelkkä hengittäminenkin muuttui automaattisesti toiminnasta työksi.
Oma maanpäällinen helvettini oli kuitenkin ne kaudet, joiden aikana muutuin täysin turtuneeksi ja tunteettomaksi. Tyhjenin niin kokonaan kaikista tunteista, ettei mikään enää tuntunut miltään. Ei ollut enää voimia itkeä, ei huutaa, ei rimpuilla, koska mieli ei kyennyt enää tuntemaan surua, iloa, väsymystä, ei mitään. Käsitys zombeista sai silloin aivan uuden merkityksen, eikä vuorokauden ajoillakaan ollut enää mitään tekemistä oman arjen kanssa. Sitä joko nukkui suurimman osan vuorokaudesta pääsemättä silti väsymyksestä yli, tai sitten valvoi vuorokausia ympäriinsä, koska jokin esti nukahtamisen.
Yllättävän pitkään sitä sai pidettyä julkisivunsa kunnossa, ja sitten kun sisäinen kaaos alkoi näkyä ulospäin, näkyi se kilometrin päähän.
Jännä juttu, miten vuosien varrella masennuksesta tuli tuolloin osa omaa identiteettiäni. Haluni parantua alkoi kaikota, koska vinksahtanut mieli sätti miun muuttuvan TYHMÄKSI bimboblondiksi jollen ymmärtäisi maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Luulin tosissaan älykkyysosamääräni laskevan hymyn myötä.
Kuinka väärässä olinkaan:)
Tai mistäs sitä tietää. Tyhmänä on hauskempi nauraa, kuin fiksuna murjottaa. Who knows. Koska lääkitys ja säännölliset terapiakäynnit eivät oikein tuottaneet tulosta mihinkään suuntaan, aloin järjestelmällisesti prosessoida omaa pahaa oloani ulos tavalla, minkä mie osasin; kirjoittamalla.
Moni on kysynyt jälkeenpäin, oliko parantuminen kuinka pitkä prosessi.
No, kerrottakoon, että lähestulkoon neljänkymmenen päiväkirjan, parinsadan kappaleen ja yhden julkaistun runokirjan jälkeen koin vasta purkaneeni ajatukseni ulos itseäni kiusaamasta. Kun mieltä vaivaavat asiat on pyöritelty tuhansia kertoja ympäriinsä ja niitä on tarkasteltu jokaiselta mahdolliselta kantilta, alkoi oma kärsivällisyyteni jo loppua niiden vatvomiseen.
Vähitellen aloin saada käsitystä itsestäni ja ympäristöstä. Huomasin sarkasmin ja mustan huumorin tärkeyden, miten niiden avulla saattoi selvitä vituttavistakin hetkistä. Koska tutkitustihan sekä nauru että itku ovat yhtä toimivia tunteiden purkuja, niin miksei sitä nauraisi?
Opin myös, että voin hallita yllättävän paljon asioita elämässäni, ja niitä mitä en hallitse, ei tarvitsekkaan. Kas todellisuus on tarua ihmeellisempää, niin hyvässä kuin pahassakin. Heikkoutta ei ollutkaan omien rajallisten voimavarojen myöntäminen eikä avun pyytäminen. Kun uskalsi myöntää huonot hetkensä ja ottaa apua vastaan, elämä helpottui huomattavasti.
Loppujen lopuksi olen ihmetellyt, mikä vuosien masennukselle mahtoi olla laukaiseva tekijä? Koska elin varsin onnellisen ja tavallisen lapsuuden, ei elämässäni ollut mitään varsinaista syytä voida pahoin. Uskon sen silti olleen pakollinen kasvunpaikka ja valmistelleeni minnuu vastaanottamaan aikuisiällä tulevia vastoinkäymisiä vastaan vähän rennommin. Tiedän nyt paremmin kuin koskaan omat rajallisuuteni, ja tunnistan koska olen lipsumassa takaisin syövereihin. Osaan myös kertoa, koska meneillä on yleinen vitutus ja väsymys, joka paranee yhdellä vapaaillalla ystävän kanssa, jolloin saan juoda pannutolkulla kahvia, polttaa ketjussa tupakkaa ja parantaa maailmaa niin että ääni lähtee. Tai koska on menossa isompi prosessi, joka vaatii säännöllistä itsensähoitoa pidemmän aikaa jotta ote saadaan taas omaan olemiseen.
Ottaen huomioon, että miut tunnetaan yleensä juurikin siitä, että hymyilen aina ja kaiken aikaa, vitsailen aroistakin asioista pyrin aina etsimään asioista sen parhaimman puolen, vaikkakin mustan humorin säestyksellä, tuntuu silti hullulta...
Kerta toisensa jälkeen tohtorit kaivavat miun vanhat paperit esiin ja haluavat saada minnuu myöntymään masentuneeksi. Mutta minä jos kuka tiedän mitä eroa on väsyneellä äidillä ja masennusta sairastavalla:)
Vaikka nuoruudessani sairastettu masennus onkin ikuinen riippakiveni, niin voin vannoa, että erään psykologisen testin aikana heitetty vitsi vainoaa minnuu vielä enempi. Kaikkien niiden palikkatestien ja mustelaikkutestien jälkeen miulle oli näytetty piirrettyjä kuvia asioista ja esineistä, joista puuttui aina jotain konkreettista. Kuten tässä tapauksessa jalat koiralta. Jälkeenpäin mietittyäni olisi ehkä kannattanut jättää silloin vitsit vitsailematta ja olla väittämättä ettei kuvassa mitään vikaa ole. Tuollaisiahan meillä on kotonakin useampi. Jalattomia koiria.
Ehkäpä viime talvena käydyt yhteenotot työterveyslääkärin kanssa johtui myös jalattomista koirista. Yllättäen kyselyt, tunnenko useinkin että miulta uupuu raajoja, sai kokonaan uuden merkityksen;)
tiistai 11. marraskuuta 2014
Feeling so alive!
Firman pikkujoulut takana, vähän vahvempi arki edessä:)
Pitää tosiaan paikkansa, etten yksin ole viihteellä ollut kuuteen vuoteen, ja niinkin pitkän tauon jälkeen tuli huomattua miten pirun simppeliä se on. Kun ei ole vahtimisvelvollinen kenestäkään, ei seuranpitovelvollinen kuin itselleen. Kun aikataulutus on omassa hallussa (ja kuskin tietysti). Eikä tosissaan tarvitse kiinnittää huomiota kuin omaan viihtyvyyteen ja hauskanpitoon.
Ihana ilta hyvässä seurassa, ok sapuskan ja ilmaisten viinasten ääressä. Mahtava coveripändi, hienot koristelut, eikä kukaan lyönyt keneltäkään hampaita kurkkuun taikka silmää mustaksi:)
Olin kahden edellisen yön saanut kokonaissaldoksi huikeat kuusi tuntia unta, mutta siltikin juhlia jaksoi viimeisten joukkoon ilman ongelmia, JA ilman siideriövereitä ja rapulaa:D Hitto, kymmenen alkoholivapaata kuukautta ei sitten kuitenkaan pilannu minnuu ihan täysin, vaikka edellisviikonlopun rapula kolmesta ja puolesta siideristä vähän säikäyttikin. Oma konrolli onkin siis sisäänrakennettua taitoa, mikä ei huku pitkänkään tauon jäljiltä. Kuten pyörällä ajo (vaikka myönnettäköön, etten mie pyöräillä välttämättä ennää edes osaakkaan..).
Ainut mikä harmitti, oli se, miten huolto loisti poissaolollaan. Kenttäväestä ei ollut paikan päälle eksynyt kuin muutama.
Kuulin silti ilokseni miten minnuu kaivataan. Miten asiakkaat kaipaavat, ja miten työväki kaipaa. Kyllä lämmitti mieltä, vaikka ikäväähän se on, jos "kaikki on mennyt päin persettä sun lähdön jälkeen".
Ilta rikastutti minnuu mieltälämmittävien sanojen lisäksi myös erikoisten humalaisten ihmisten logiikan pirskahduksilla, sekä miesten kyseenalaisilla kehuilla.
"Sulla on varmaan helppo käyttää nuuskaa kun sulla on tommoset hamsteriposket."
Kyseinen kommentti pesi melkein mennessään erään kollegan huomion mun roikkuvista luomistani. Melkein. Muttei ihan.
Pitää tosiaan paikkansa, etten yksin ole viihteellä ollut kuuteen vuoteen, ja niinkin pitkän tauon jälkeen tuli huomattua miten pirun simppeliä se on. Kun ei ole vahtimisvelvollinen kenestäkään, ei seuranpitovelvollinen kuin itselleen. Kun aikataulutus on omassa hallussa (ja kuskin tietysti). Eikä tosissaan tarvitse kiinnittää huomiota kuin omaan viihtyvyyteen ja hauskanpitoon.
Ihana ilta hyvässä seurassa, ok sapuskan ja ilmaisten viinasten ääressä. Mahtava coveripändi, hienot koristelut, eikä kukaan lyönyt keneltäkään hampaita kurkkuun taikka silmää mustaksi:)
Olin kahden edellisen yön saanut kokonaissaldoksi huikeat kuusi tuntia unta, mutta siltikin juhlia jaksoi viimeisten joukkoon ilman ongelmia, JA ilman siideriövereitä ja rapulaa:D Hitto, kymmenen alkoholivapaata kuukautta ei sitten kuitenkaan pilannu minnuu ihan täysin, vaikka edellisviikonlopun rapula kolmesta ja puolesta siideristä vähän säikäyttikin. Oma konrolli onkin siis sisäänrakennettua taitoa, mikä ei huku pitkänkään tauon jäljiltä. Kuten pyörällä ajo (vaikka myönnettäköön, etten mie pyöräillä välttämättä ennää edes osaakkaan..).
Ainut mikä harmitti, oli se, miten huolto loisti poissaolollaan. Kenttäväestä ei ollut paikan päälle eksynyt kuin muutama.
Kuulin silti ilokseni miten minnuu kaivataan. Miten asiakkaat kaipaavat, ja miten työväki kaipaa. Kyllä lämmitti mieltä, vaikka ikäväähän se on, jos "kaikki on mennyt päin persettä sun lähdön jälkeen".
Ilta rikastutti minnuu mieltälämmittävien sanojen lisäksi myös erikoisten humalaisten ihmisten logiikan pirskahduksilla, sekä miesten kyseenalaisilla kehuilla.
"Sulla on varmaan helppo käyttää nuuskaa kun sulla on tommoset hamsteriposket."
Kyseinen kommentti pesi melkein mennessään erään kollegan huomion mun roikkuvista luomistani. Melkein. Muttei ihan.
torstai 6. marraskuuta 2014
Vuoden PaskaMutsi-hetki
Äitiyteen tahtoo väkisinkin kuulua ne hetket, joina vaan tuntee olevansa paska mutsi. Se saattaa olla hetki jolloin jälkikasvu huutaa suoraa huutoa kaupassa kun et suostu taipumaan siihen muumikarkkiin, tai se, kun haet lapsen päiväkodista tarhatätien tullessa ystävällisesti ilmoittamaan että tytöltä uupui vaatekassistaan pipo ja rukkaset. Se saattaa olla hetki, jolloin petit lupauksesi ja lapsi pahoitti mielen. Unohdit vaivalla leivotut piparit uuniin, tai soittaa hyvän yön-soiton geeniperimän ollessa mummilla vierailulla, tai kun vauva on onnistunut kierähtämään sängyltä lattialle. Osa itsesyytösten aiheuttavista hetkistä on ollut oikeasti aiheellisia, osa vain omantunnon sanelevia jäätäviä ylilyöntejä. Tänään se hetki tuli konkreettisesti jälleen eteen, joka ehkä pesi muut tämän vuoden PaskaMutsi-fiilikset mennen tullen.
Olin käyttänyt ystävän ja tämän nuorimmaisen neuvolassa ja kun tulimme heille takaisin, päätimme juoda kahvit ja käydä pikaisesti tupakalla sillä aikaa kun lapset oikovat itseään. Valitettavasti ystäväni lyödessä oven kiinni, hän tajusi sillä sekunnilla avaimien köllöttelevän keittiön pöydällä.
No panic. Hän hakisi vara-avaimen naapurista.
Jos naapuri vain olisi kotona.
No panic, soitetaan hänen huoltomies-miehelleen että keskeyttää työnsä ja tulee avaamaan oven. Hmm... Ystäväni puhelin tosin oli jäänyt sekin keittiöön. LEIVÄNPAAHTIMEEN.
Paniikki alkoi lyödä sielun päälle. Täällä myö tervakeuhkoäidit senkuin poltellaan röökiä jälkikasvun ollessa sisällä yksin! Kuikuiltiin sitten keittiön tuuletusikkunasta, että hyvin siellä ainakin toistaiseksi näkyisi menevän. Kumpikaan ei näkynyt olevan levoton, tai vielä edes huomanneen jotta mammat on kadonneet.
Oma puhelin oli onneksi takkini taskussa, joten soitin miehelleni ja pyysin häntä lähettämään ystävättäreni miehen numeron puhelimeeni. Ja hämpä lähetti sen. TYÖNUMEROONI. Palvelunumeron kautta viestit ei valitettavasti vaan päädy perille. Niinpä siinä hujahti jälleen yksi kymmenminuuttinen kun sain tämän uskomaan, että numero tulisi lähettää omaan siviilinumerooni. Aikanaan se kyllä tuli, mutta puhelimeni ei suostunut avaamaan koko tiedostoa.
Tässä vaiheessa sisältä alkoi kuulua nuorimmaiseni parku. Tuttipullo oli syljetty pois suusta ja kiukku oli sen mukainen. Kahdenkymmenen sekunnin kuluttua hiljeni taas, enkä oikein osanut sanoa oliko se hyvä vai huono merkki, Ystävän nuorimmainen tapitti muumeja noteeraamatta mitään ympärillään tapahtuvaa.
Soitin Eniroon, yritettiin sitä kautta saada edelleen talon isännän numeroa. Saimme vain hänen työpaikkansa vaihteen numeron, jossa ystävällinen nainen pyysi meitä kertomaan huolto-ongelmamme pyytäessämme heidän huollon työnjohtoa pikaisesti kotiin. Ai meidän huolto-ongelma?? Ollaan lukkojen takana! Ai missä? Työnjohtajan oven takana. KYLLÄ. Hänen kotiovensa takana. Ei, en ole hänen vaimonsa, mutta tuossa tuo istuu vieressä. Ei, meillä ei ole hänen suoraa numeroaan... Jos vain voit käskeä hänet heti kotiin, lapset jäi sisälle...
Siinä sitten hytistiin. Itselläni oli onneksi uusi pitkä untuvatakkini sekä kuplaa otsaan muodostava kusihätä, ystävälläni ohut aamutakki. Puoli tuntia oli kulunut kunnes sankari saapui sodasta ja päästi meidät sisään. Ilme oli paljon puhuva.
Vaikka lapset olivat onnellisen tietämättömiä äidittömästä hetkestään, oli itellä paska olo. Siellä mie vaan puoli tuntia istuin pihalla tupakkaa poltellen lasten ollessa yksin sisällä...
Auttaako yhtään, että sillä kertaa ne poltetut tupakit eivät edes maistuneet hyviltä?
perjantai 31. lokakuuta 2014
Parisuhteen kulmakivet TOP4
Hetket, jotka kohdatessa kumpikin tietää, että takaisin ole enää paluuta.
1) Esitietojen hankinta
Suhteen ollessa vielä orastavalla asteella tulisi perustiedot hommata haltuun mahdollisimman pian, sillä tietyssä pisteessä menee jo hävyttömyyden puolelle, jollet tiedä esimerkiksi kumppanisi ikää tai alkuperäistä koulutusta. Yleinen oppi on, että nimi olisi hyvä tietää ennen suhteen viemistä fyysiselle tasolle. Tämä ei koske pelkästään miehiä, sillä todistettavasti myös joku nainen on joskus joutunut häpeissään varmistamaan kumppaninsa nimen kesken sitä kauneinta. Kröhm...
Puolustuksekseni voinen todeta kuitenkin päätyneeni hänen kanssaan naimisiin:)
Eipä sen puoleen, toisilla saattaa mennä kuusikin vuotta oppiakseen kuinka puoliso juo kahvinsa.
2) Pieruneitsyyden menettäminen
Hetki, jonka jälkeen siveys on menetetty, ja se pahanhajuinen pirulainen saapuu ajasta ja paikasta riippumatta väliinne. Muistan kuin eilisen, missä ja milloin mieheni ensimmäisen kerran pieraisi. Tämän jälkeen hän onkin haissut vieressäni häpeilemättä vuoden jokaisena päivänä.
Keskivertonaisella tuo pieruneitsyys menetetään vasta kun yhdessä on oltu vähintään neljä vuotta ja opittu, että kummankin kakka sanoo plumps, kun se veteen osuu. Tätä ennen jopa mahan häiritsevä pulina saattoi saada noloksi, vaikka kumppani paskoisi alleen siinä vieressä.
Meissä naisissa on jotain rakennettu todella pahasti pieleen jo alkupalikka-vaiheessa...
3) Yllättävien kysymysten aika
Joka suhteessa päädytään kuitenkin jossain vaiheessa siihen, että esiin tulee kysymyksiä, joiden ääneen lausuminen saa vastakkaisessa puoliskossa aikaan kulmakarvojen lentämisen taivaaseen.
Esimerkiksi kun puoliso kysyy useamman avioliittovuoden jälkeen vakavalla naamalla, onko huuleni aidot, tulee miettineeksi sadasosasekunnin ajan, onko tuo mahdollisesti tosissaan, vai tunnemmeko toisiamme lainkaan? Olenko ihan varma, ettei huuliani ole ohimennen täytetty?
Voi, uskoisin kyllä huomanneeni jos joku olisi lähestynyt niitä neulan kanssa!
"Mitä?? Ootko sä aiemmin asunut tässä ihan naapurissa??"
Kuten sanoin, perustiedot jo heti alussa kuntoon. Tämä pätee edelleen myös naisiin...
4) Kun jotkut kysymykset eivät enää yllätäkkään
Sitten on väistämättä myös se hetki, jolloin oudoimmatkaan kysymykset eivät saa sinnuu enää yllättymään. Tähän kategoriaan voisi mainita esimerkiksi hiljaisen taksimatkan takapenkillä ja puolison yhtäkkisen tyynen kysymyksen; "Kulta, satuitko äsken sylkäsemään mun korvaan?"
1) Esitietojen hankinta
Suhteen ollessa vielä orastavalla asteella tulisi perustiedot hommata haltuun mahdollisimman pian, sillä tietyssä pisteessä menee jo hävyttömyyden puolelle, jollet tiedä esimerkiksi kumppanisi ikää tai alkuperäistä koulutusta. Yleinen oppi on, että nimi olisi hyvä tietää ennen suhteen viemistä fyysiselle tasolle. Tämä ei koske pelkästään miehiä, sillä todistettavasti myös joku nainen on joskus joutunut häpeissään varmistamaan kumppaninsa nimen kesken sitä kauneinta. Kröhm...
Puolustuksekseni voinen todeta kuitenkin päätyneeni hänen kanssaan naimisiin:)
Eipä sen puoleen, toisilla saattaa mennä kuusikin vuotta oppiakseen kuinka puoliso juo kahvinsa.
2) Pieruneitsyyden menettäminen
Hetki, jonka jälkeen siveys on menetetty, ja se pahanhajuinen pirulainen saapuu ajasta ja paikasta riippumatta väliinne. Muistan kuin eilisen, missä ja milloin mieheni ensimmäisen kerran pieraisi. Tämän jälkeen hän onkin haissut vieressäni häpeilemättä vuoden jokaisena päivänä.
Keskivertonaisella tuo pieruneitsyys menetetään vasta kun yhdessä on oltu vähintään neljä vuotta ja opittu, että kummankin kakka sanoo plumps, kun se veteen osuu. Tätä ennen jopa mahan häiritsevä pulina saattoi saada noloksi, vaikka kumppani paskoisi alleen siinä vieressä.
Meissä naisissa on jotain rakennettu todella pahasti pieleen jo alkupalikka-vaiheessa...
3) Yllättävien kysymysten aika
Joka suhteessa päädytään kuitenkin jossain vaiheessa siihen, että esiin tulee kysymyksiä, joiden ääneen lausuminen saa vastakkaisessa puoliskossa aikaan kulmakarvojen lentämisen taivaaseen.
Esimerkiksi kun puoliso kysyy useamman avioliittovuoden jälkeen vakavalla naamalla, onko huuleni aidot, tulee miettineeksi sadasosasekunnin ajan, onko tuo mahdollisesti tosissaan, vai tunnemmeko toisiamme lainkaan? Olenko ihan varma, ettei huuliani ole ohimennen täytetty?
Voi, uskoisin kyllä huomanneeni jos joku olisi lähestynyt niitä neulan kanssa!
"Mitä?? Ootko sä aiemmin asunut tässä ihan naapurissa??"
Kuten sanoin, perustiedot jo heti alussa kuntoon. Tämä pätee edelleen myös naisiin...
4) Kun jotkut kysymykset eivät enää yllätäkkään
Sitten on väistämättä myös se hetki, jolloin oudoimmatkaan kysymykset eivät saa sinnuu enää yllättymään. Tähän kategoriaan voisi mainita esimerkiksi hiljaisen taksimatkan takapenkillä ja puolison yhtäkkisen tyynen kysymyksen; "Kulta, satuitko äsken sylkäsemään mun korvaan?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)