Riepuliisa on maailmassa!

Siinähän se tärkein tulikin:)
Olen monasti sanonut ettei raskaudessa ole muuta hyvää kuin siitä syntyvä lapsi. Niin, ja tietysti se, että tiineys ei ole koskaan pysyvä olotila, vaan sekin päättyy aina aikanaan, niin loputtomalta kuin se monasti kantajista tuntuukin.

Vaikka tämä raskaus oli kaikenkaikkiaan kivuttomampi kuin ensimmäinen, vanhensi se jälleen minnuu kymmenen vuotta vähintään, toi +16kg karistettavaksi sekä kasvatti turvotuksillaan kengänkokoa mahdollisesti kolme numeroa, lantio leveni puolestaan 17cm. Vaikka kuinka inhoan numeroita, auttaa se minnuu hahmottaa viimeisen 9kk aikana tapahtunutta muutosta  paremmin, jolloin ei ole lainkaan ihme että kroppa ja koppa on olleet enemmän tai vähemmän sekaisin.

Mie pelkäsin kovin, että tämä leikkaus tulee olemaan paljon kipeämpi ja paljon isompi prokkis kuntoutua, olivat varoitelleet ettei se yhtä helposti mene kuin ensimmäinen. Olihan tässä jo vanhat kiinnikkeet riesana,  enkä mie ollut sitten lopulta päässytkään siihen kuntoulurytmiin kuten viimeksi, jossa nopeaa toipumista edelsi ne 17viikkoa jossa kävin vesijuoksemassa 1-1,5h jokainen arkiaamu. Enkä tosissaan osannut siihen pelkoon laskea edes mukaan sektion jatkumista munasarjaleikkauksella kun vain paria tuntia aiemmin kinkkasin seksikkäissä tukisukissani varpaat potuiksi muovautuneina vastaanottamaan esilääkitystä.

Täytyy myöntää, että sairaalat ottavat melkoisen riskin pistäessä tiineenä olevat naiset paastoamaan ensin kellon ympäri ja sitten nälkäisinä odottamaan leikkausta. Miussa on kai se vika, että paitsi että miut saa todella äkäiseksi lyhyelläkin paastolla, saa se verisuonet kutistumaan langanlaihoiksi, jolloinka tippaletkun asettaminen vaatii kirurgintarkkaa työtä, useaa kokeilua ja lopputuloksena on usein puhkottuja suonia ja kourallinen ylimääräisiä reikiä pitkin käsivarsia.

Oli hieman outoa siirtyä leikkaussaliin ilman lääkärien juoksemista sängyn ympärillä ja huudellen toisilleen käsittämättömiltä kuulostavia käskyjä. Tällä kertaa kirurgilla oli jopa aikaa esitellä itsensä, näkösuojat asetettin paikalleen rauhassa ja potilaan tiedotkin tarkistettiin. Moni on kysynyt miltä sellainen leikkaus tuntuu, sillä toisin kuin moni luulee, spinaalipuudutushan ei vie tuntoaistia, ainoastaan kipuaistin. Josko se viimeksi tuntui kuin miulla oisi ollut valtava jumiutunut vetoketju mahassa, jota moni ihminen yrittää väkisin nyhtää auki, tuntui se nyt, kuin oisin ollut joulukinkku palvaajan pöydällä, tai vastakaadettu hirvi jota lähetään nylkemään. Hitaasti ja tarkasti. No pain, no game. Paitsi että tässä kohtaa ainoa kipu jota tunsin, tunsin olkapäässäni, joka oli hassua sinänsä, sillä mahan ollessa auki laverilla, luulisi että olkapää olisi se viimeinen paikka jota alkaisi särkemään.

I´snt she beatiful!!

Riepuliisa nostettin maailmaan 3590g painoisena, jolloin mie voitin vedon miestäni vastaan osumalla 10gramman päähän  painoarviosta. Mies arveli Rievun painavan vaivaiset 31180g,  mutta pyh! Mieheän en mitään keijukaisia tee:D
Tuota  painoa oli muutama lääkäri ehtinyt menneiden viikkojen aikana sahailla ees sun taas ja viimeisin arvio tipahti karvaa vaille kolmeen kiloon, mitä mie en uskonut hetkeäkään. Kyllä se vain niin on,  että äiti tietää minkäkokoista lasta kantaa sisällään, ei siinä auta ulkopuolisten yrittää ultrakuvista laskea sääriluiden pituuksia ja päiden ympäryksiä;)
Ainoa  yllätys miulle oli se, että esikon kaltaista  tummaa rokkitukkaa odottaneena eteen tuotiin vaalea tyttö jolla tukan tilalla oli pienen pieni untuvanöyhtä. Mie katoin kummissani että mihin lapsparan tukka on kadonnu, jättikö se karvansa mun mahaani??

Miehen poistuessa vauvan kanssa muualle, alkoi tämän tytön  kasaanompelu, joka keskeytyi likipitäen heti alettuaan. Havahduin siihen, että kirurgit alkoivat keskenään kuiskia verhon takana. Pahin mahdollinen vikatikki  ruveta kuiskimaan potilaan läsnäollessa, mikäli tahtoo välttää tämän huomiota. Potilaana ei tietenkään halua kuulla leikkaavan lääkärin kysyvän apulaiseltaan että "tuus kattoo, mikä tää oikein on..?"
Koska olen henkisesti valmistellut itseäni vastaanottamaan uutisia milloin minkäkinsorttisista kasvannaisista jo liki kymmenen vuoden ajan, podin lähinnä verhoni omalla puolen turhautumista kuin pelkoa.
Ei pidä huudella vieraisiin pöytiin, ne sanoo. Mutta  jos se "vieras pöytä" on silti miun mahani ja oon  siinä sisuskalut levällään, niin  koen oikeudekseni ruveta huutelemaan. Niinpä taisin olla ensimmäinen potilas joka alkaa kirurgiaan neuvomaan, ja käskin leikata kaikki kystat ja kasvaimet samalla kertaa poies. En mie moneen kertaa halunnut avattavaksi joutua  jos kaiken kerta saa samalla vetoketjun avaamisella hoidettua. Kirurgi kutsui erikoislääkärin avukseen, joka antoi miun riemukseni samat ohjeet.
Niinpä mun umpeenompeluni sai odottaa kun leikkaus jatkui toisella. Kiirettä koettiin vasta loppusuoralla, kun koin selästä-putoamis-unen. You know, se hetki kun on juuri vaipumassa uneen, ja  yllättäen tippuukin hevosen selästä ja herää siihen omaan säpsähdykseen? Näin kävi miulle, sillä erikoisella tilalla vain, että miun piti olla liikuntakyvytön palleasta alaspäin, mutta onnistuin potkaisemaan kirurgeja.
"Ommellaan nopeasti kiinni, potilas alkaa potkimaan!"
Niin siis se alussa puuttunut hätä ja paniikki siirtyikin vain loppupuolelle, sillä liikuntakyvyn palautuminen kesken leikkauksen ei ole hyvä merkki.

No, koska heräämössä koukistelin jo jalkoja ja polvia, sain vain tujut tropit vastaanottamaan spinaalin lakkaamista, enkä sitten omaksi ihmetyksekseni ollut lainkaan  kipeä. Viime kerralla muistan jo siinä vaiheessa huutaneeni jälleen kuolemanpelossa järkyttäviä leikkauskipuja niin että taju oli melkein mennä, muttei omaksi kauhukseni mennykkään. Lopulta minnuu jalkautettiin jo noin kuuden tunnin kuluttua leikkauksesta joka valoi minnuun uskoa, että ehkä mie seuraavana päivänä kävelen taas.

Joka leikkauskerralle pitää kumminkin jonkinsortin kuolemanpelko kivun kanssa tulla, ja tällä kertaa  se saapui yöllä, jolloinka jälkisupistukset ja hermokivut ottivat vallan. Silloin miulle selvisi, että vatsa-alueen leikkauksilla on monasti taipumus siirtyä hermokipuna palleasta olkapäähän. Tämä siis selvensi miksi mie leikkaussalissa ihmettelin yllättävää olkapääkipua. Mutta se, miten kipu voi olla niin pistävä, että estää hengitttämisen.. Minnuu kiidätettiin aamuyöllä päivystysultriin tarkastamaan sisäisten verenvuotojen varalta, kun maksimilääkkeetkään ei tahtoneet  helpottaa kipuja  siten että edes hengittäminen olisi luonnistunut luontevasti. Lopulta enkeli saapui nestemäisessä muodossa, ja mitä lie hemohessiä sitten minnuun pumppasivatkaan, sai se miulta tajun kankaalle ja olon autuaaksi.

Sen suuremmin   mulla  ei kipuja sitten pahemmin ollutkaan. Tottakai mie pysyin melkoisessa lääkepöhnässä aamusta iltaan ja illasta aamuun, jolloin kolmea riviä pidempää tekstiä ei yksinkertaisesti kyennyt lukemaan ja olin hereillä ja nukuksissa vuoroin perään noin kahdenkymmenen minuutin jaksoissa. Vaan kyllä mie kävelin omatoimisesti jo toisena päivänä, kolmantena kotiuduin, ja vaikka kuinka vannoin tekemättömyyttäni, löysin itseni sitten kumminkin taas grillisieniä väsäämästä. Neljäntenä siivosin  jo kämpän.

Riepuliina on jälleen kaunein tällä haavaa näkemäni vauva. Samoin kuin oli esikoiseni, vaikka tuo syntymäilmeellään onnistuikin miut pelästyttämään pahanpäiväisesti muistuttamalla puutarhatontun ja demonin risteytymää. Riepulilla oli silmät muurautuneet turvotuksesta umpeen siten, että sen aukaistessa ne, tuo näytti enempi ehkä albiino-kiinalaiselta. Silti, vaikka kätilöt varmaan kyllästymiseen saakka  joutuvat kuulemaan jokaisen äidin kehumisiaan, miten juuri heidän geeniperimänsä on sairaalan kaunein vauva, on se varmaan selitettävissä jollain hormoonimyräkällä. Suurin osa vauvoistahan on enemmän tai vähemmän punaisia, kurttuisia, turvonneita ja päät muovautuneet synnytyskanavissa miten sattuu. Mutta silti.
Mulla on maailman kaunein vauva:)


Ai niin. Ettei vain raskaudenjälkeinen urakka pääsisi unohtumaan, otti esikkoni miut vastaan kotona ensin hymyssä suin, sitten silmät ymmyrkäisenä mun mahaani tuijottaen.

"Äiti! Tuleeko sieltä toinenkin vauva??"

Mansikkayskös, viimeinen vuorokausi

Huomenna tähän aikaan mahdan hyvällä tuurilla olla jo kahdessa osassa vaatimassa lisää troppia.
Alkaa viimeienn vuorokausi yhtenä kappaleena, se, mikä viimeksi jäi kokematta, koska esikko päätti tulla maailmaan vaikkapa omin avuin omine aikatauluineen.
Vaikka pesänrakennusvietti sammuikin aikanaan, ja se järjetön ympärivuorokautinen remppaaminen ja siivoaminen tuli vihdoin tiensä päätökseen, on kai luonnollista silti lähtä panikoimaan  viimeisenä päivänään  että  mitä kaikkea oisi mukamas pitänyt olla valmiina ennen vauvaa.
Huomasin eilen että meiltä puuttuu pinnasängystä patja ja että rattaiden kumit on puhki. En ole varma mihinkä rakoon mie olen onnistunut myöskin jemmaamaan kaukalon.
Rottahäkit pitäisi ehdottomasti siivota vielä tänään,  sillä leikkauksen jälkeen en taivu niihin asentoihin moneen viikkoon, ja mies on yksinkertaisesti liian kömpelö siihen puuhaan, että sen pujottaisi tuonne häkkiin, ellei ole aivan pakko. Muutoinkin kämpän on oltava siisti. Mie en suostu enkä osaa mihinkään lähtä jos koti on likanen,  sillä haluan aina ehdottomasti saapua reissultani  puhtaaseen "vastasiivottuun" kotiin. Tämähän ei tietysti pidä paikkansa tilanteessa, jossa vain mie majoitun sairaalaan ja muu talonväki jää kotia sotkemaan paikkoja entiseen malliin, mutta kaipa sillä on jonkinsortin psykologinen vaikutus. Plus, että tiesivät jo viime kerralla etten mie palaa sairaalasta ennenkö ovat itse sitten siivonneet paikat yhtä puhtaaksi kuin mie  aina lähtiessäni teen;)

Loppuraskaus on tuntunut ikuisuudelta, mutta nyt se tuntuu yhtäkkiä loppuvan kesken. Ei sillä, että jäisin tätä mahaa kaipaamaan, pohkeitten levyisiksi turvonneita  nilkkoja tai yöllisiä supistuksia. Mutta koska viimeksi synnyttämään lähdettiin apinanraivolla ja aivan yllättäen, kamalassa paniikissa. Mie en ehtinyt tuntea muuta kuin pelkoa. Nyt mie alan panikoida tämän viimeisen vuorokauden odotuksen suhteen. Nurmikkokin pitäisi ajaa!  Pyykit pestä, laskut maksaa ja lapsi viedä mummolaan. Aamulla kiskon inhoten sairaalaan tukisukkia jalkaan ja valmistaudun paaston kera odottamaan vuoroani veitsen alle. Niillä on parempi olla hyvät esilääkkeet tai nuijanukutus,  jotten mie ressaa itseäni hengiltä jo odotusaulassa!

Voisi sanoa, ettei tämä siltikään tule hetkeäkään liian aikaisin. Jostain syystä Riepu tahtoo tukehduttaa  miut säännöllisin väliajoin. Enkä  nyt tarkoita  niitähetkiä jolloin erehdyn yrittämään selinmakuuta, jolloin meinaan liiskaantua oman mahani alle pannukakun tavoin. Tarkoitan yksinkertaisia refleksejä ja ihmisen perustoimintoja. Kuten nyt vaikkapa hengittämistä. Veikkaan tuon pikkupirulaisen olevan mahassa meritähtenä, sillä vaikka tuo on luukullla ollut jo jokusen tovin, yltää tuo silti pujottamaan jalkoteränsä  mun kylkiluiden alle  ja päälle siten, että hengitys hajoaa. Olisi puolusteltavissa esimerkiksi  kuorsata sikeässä unessa, mutta mie olen tehnyt sitä valveilla ollessa jo useamman viikon. Hyvin häiritsevää ja noloa! Empä ihan tosissaan uskonut vielä senkin päivän koittavan, että joudun keskittymään olemaan kuorsaamatta  RUOKAPÖYDÄSSÄ, tai KAUPAN KASSALLA.
Toinen tahaton tappoyritys on toistuva tukehtumisvaara. Kun nielu ei jostain syystä ymmärräkkään tehtäväänsä nielaista sitä  pitkin kulkeutuvia ruokia/juomia. Noin kourallisen kertoja meinaan siis tukehtua milloin mihinkin jäätelölusikalliseen, vesitilkkaan tai muutoin vaan omaan sylkeeni.
Viime yönä märehdin viimeisintä iltapalaani, joka koostui mansikoista ja kermavaahdosta. Köhin puoli tuntia valveilla meinatessani tukehtua mansikkayskökseen.

Nyt mie menen. Aloitan siivoukset ja panikoinnit, ehkä hukkaan tietoisesti tukisukkani ja majottaudun varuilta viimekseksi yöksi synnärin pihalle.

Toivon mukaan niillä on minnuu varten hyvät tropit odottamassa. Ja katetri.

Äitiyden iloja vol.4

Totuus tulee lasten suusta. Ja humalaisten.
Tässä muutama totuus jonka nelivuotias tyttäremme on viime viikkoina laukonut:

Likka: "Äiti, miksi sää meikkaat?"
Mie: "Jotta äiti ois nätti kun vieraat tulee."
Likka. "Äh, älä nyt. Kyllä säkin oot ihan nätti.. Sit JOKU PÄIVÄ."

Lohduttavaa..

Viime viikolla  tuo myös yllätti miut tölsää katsomasta. Neiti tuli venyttään mun otsaani todeten sen jälkeen tyytyväisenä, jotta "Noin! Nyt sulla ei enää ole niitä vahnojen ihmisten ryppyjä!"

Saanen siis olla varsin kiitollinen omaavani kotonani tuollaisen ikinuorentajan, jotta hoituu vanhemmiten ne kasvojenkohotuksetkin kotikonstein, mun ei siis tarvinne ressata rypyistä 28-vuotiaana?


Eilen sitä vastoin sain jälleen selitellä omaa ulosantiani. Liekö perisuomalainen kulttuuri vain niin kieroon kasvanutta, että jonkun pitävän kasvoilla pientä hymyä, pitäisi sille löytyä aina selitys. Koska miellän itseni positiiviseksi realistiksi, tykkään ennemmin hymyillä kuin murjottaa.  Eritoten, koska  naamani on kai sen mallinen, että ollessani ilmeetön, näytän kuulema todella äkäiseltä, ja sitä en halua.

Mutta niin. Jälleen eilen likka sitten kysyi syytä mun hymyilemiselleni. Vastasin totuudenmukaisesti, että  äiti nyt vaan tykkää  hymyillä.
"Niin. Siksi mäkin olen täällä..." kuului huokaistu toteamus takapenkiltä.

Ei juma! Siis eihän tuo likka mitään treffiopasta tule koskaan tarviimaan jos nuilla vuosilla jo tietää mihin nätti hymy voi johtaa:D

Vaikkakin, silmiä kirvelevän naurun päätteeksi piti todeta enempi itselleni kuin likalle, että eipä se isäskään itkeny kun sinnuu tehtiin..

Anti-sosialisoimista

Viime kerralla kun mammailin kotona liki vuoden päivät saikku mukaanluettuna, koin suurimmaksi ongelmaksi seinien kaatumisen päälle. Kun sosiaalisen ihmisen jättää neljän seinän sisälle niinkin pitkäki aikaa, käy liki työstä oman järjen ylläpito. Ja koska oma  ystäväpiiri oli tuolloin jo kutistunut olemattomiin, eikä duuniporukkaakaan nähnyt, pelastukseni oli netissä roikkuvat yksinäiset mammat, joita sokkotreffailtiin sitten kilpaa kiljuvien kakaroiden kera.
Mieheni ei alkuun pitänyt ideasta, olinhan vain vaihtanut liftareiden kyytiinpoimimisen ventovieraiden ja mahdollisesti seinähullujen äitien tapaamisiin. Tuolloin teini-ikäiset enkelimmekin nauroivat itsensä tärviölle joka kerta kun mie läksin jälleen "liberoimaan". Olihan tuo epätyypillistä ja epätoivoista. Myöhemmin varmaan jokaiselle valkeni, että juuri nuo ns. seinähullut yksinäiset mammat olivat niitä jotka pitivät  myös minut, seinähullun ja yksinäisen kotiäidin järjissään. Pian meilläkään ei edes osattu ihmetellä jos tällaisia nettituttavuuksia kutsuttiin liberoimaan matkojenkin takaa tai pyydettiin laivaristeilyille mukaan.
Kotiäitiys kun näinä  aikoina alkaa vastata jonkinsortin kulttia, jossa vertaistukea ja sosiaalista kanssakäyntia muissa samassa tilassa olevien kanssa haetaan ensin virtuaalisesti, sitten uuden ajan sokkotälleillä.

Hassua siis, että sosiaalisena ihmisenä itseään pitävä, ventovieraidenkin kanssa herkästi ja helposti juttuun tuleva voi mennä niin puihin, kun kyseessä onkin lähipiiri tai lähisuku.
Muutama päivä sitten mieheni ilmoitti että veljensä on vaimokkeensa kanssa lähdössä HopLoppiin lapsiaan juoksuttaan, ja heillä oisi pari ilmaislippua mukaan. Mie siis pakkasin autoon kaksi nuorimmaista ja kurvasin lähimpään HopLoppiin aikomuksena hörästä pari kuppia kahvia aikuisseurassa sillä aikaa kun lapset kirmaavat päivän energioitaan pienemmiksi.
Paikka ammotti melkein tyhjyyttään muista asiakkaista, enkä minäkään bongannut alkuun sieltä kuin mieheni veljen. Hassua, miten niinkin humoristisen ja rempseän miehen seurassa en ole vain koskaan varsinaisesti päässyt samalle aaltopituudelle. Vaihdettiin pakolliset small talk-kliseiset kuulumiset sekä päivittelyt säistä, ja sen jälkeen kummallekkin jähmettyi kasvoille typerän kohtelias hymy, eikä kumpikaan keksinyt enää jatkettavaa. Viiden minuutin kuluttua kauhukseni selvisi, ettei tämän morsian ollutkaan päässyt mukaan, vaan siellä olisi aikaa tuhraamassa lasten lisäksi vain myö kahdestaan, ja mie olin jo kaiken sanottavani sanonut alta kolmen minuutin.
Yritin, todella yritin, mutten kuollaksenikaan osannut aloittaa yhtään turvallista puheenaihetta. Mietin vain mitä aiheita vältellä. Kuten heidän esikoisestaan puhumista, olinhan pojan kummi, ja surkeasti epäonnistunut siinä. Tai hänen ja mieheni harrastuksesta, sillä olen hiusjuuriani myöten täynnä autourheilua, ja mieleni tekisi likipitäen polttaa jokainen auto yksitellen naapurin pellolle. Sukukuulumisiakaan ei voinut ottaa puheeksi, sillä syöpätaisteluiden ja erinäisten alkoholismien myötä suku on jo tovin ollut riekaleina, eikä koskaan voinut tietää kuinka pahasti eri lähipiirin tapahtumat olivat juuri kyseistä henkilöä koskettaneet. Omankin suvun vastoinkäymisten esiintuonti olisi tuntunut typerältä keinolta lähtä  puhumaan syvällisiä ihmisen kanssa, jonka kanssa on juuri nippanappa selvinnyt  sääpäivittelystä.

Meillä ei siis ollut mitään muuta yhteistä kuin sama sukunimi, ja kersoilla punaiset rannekkeet.  Lopulta kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta siirryimme eri puolelle seikkailurataa lapsiemme kanssa ja välttelimme niitä hetkiä,  joissa niin julkean selvästi tulisi taas esiin se, ettemme hyvällä tahdollakaan vaan keksineet mitään puheenaihetta toisillemme. Kaiken lisäksi onnistuin hukkaamaan heidän nuorimmaisensa sinä  ainoana kertana kun  miun piti häntä vähän pitää silmällä.
Koin melkoista epäonnistumista, sillä mikäli onnistun ventovieraallekkin turista tovitolkulla, niin  kuinka on mahdollista etten mieheni veljen kanssa löydä edes sanoja kiittää kohteliaasta ilmaisrannekkeista lapsille?

Huh.

Jos tähän loppuun vielä jotain murjaisen, niin ilmoitan valvoneeni koko viime yön. Enää ei auttaneet kylmät rätitkään jaloilla, vaan aamun valjetessa olin nippanappa 20minuuttia saanut unta palloon turvotustulilta. Jollen kohta löydä jotain kylmägeelisukkia, on pakko alkaa tunkemaan pakasteherneitä crocseihin ja nukkumaan ne jalassa. Ei tästä muutoin tule mitään. Sillä vessan laattalattialla seisoskelukaan ei enää auta, sillä  mahan koko saa aikaan sen, että paikallaan pystyasennossa olo vie ensin jaloista tunnon, jonka jälkeen se palautuu kihelmöivänä ja kahta kauheampana pakotuksena ja turvotuksena. Ainoa mahdollisuus on siis jatkuva liikkeelläpysyminen, joka onnistuu tietysti hampaita harjatessa ja hiuksiakin  laittaessa,  mutta entäs sitten ruoan laitto? Saisinko hellasta työnnettävän mallin? Myös viime aikojeni helpotus seistä  lasten uima-altaassa tulee näyttämään kahta hullummalta, jos alan siinä kävellä ympyrää sen  minimaalisia ulkoreunoja myöten. Harkitsin vakavasti puutarhatuolin nostamista altaaseen siten, että voisin istua siinä ja lukea kirjaa samalla kuin jalat vilvottuisivat  vedessä, mutta mikä minä sitten olen kieltämään hiekkalelujen sinnevientiä tai muutakaan, jos itse raahaan kokonaisia puutarhakalusteita  pieneen altaaseen??

Onneksi final countdown on jo alkanut eikä näitä päiviä ole enää kuin 9 jäljellä. Maksimissaan.

Leikkausparku

Niin koitti lopulta synnytystapa-arvio, jossa sektiopäivä piti lopullisesti lyödä lukkoon. Alustavasti  tuo oli sovittu heinäkuun 24:lle päivälle, joskaan sitä ei silloin saanut lukkoon lyödä leikkauslistojen ollessa vielä suljetut.
Koska Riepu mitattiin päivystyksessä ikäistään kookkaammaksi, olin varautunut leikkauksen aikaistamiseen.

Vaan toisin kävi. Miulle hymyiltiin nätisti ja kerrottiin alustavasti sovitun päivän olevan jo  täyteen buukattu ja uusien määräysten mukaan vanhat sopimukset eivät enää päde. Näin ollen leikkausta  siirrettäisiinkin viikolla eteenpäin, heinäkuun viimeiseen päivään.
Mie kuuntelin kuin vajaaälyinen, enkä tahtonut saada oikein tolkkua mistään. Lopulta en osannut kuin itkeä (jälleen kerran!) ja parkua että enhän mie raukka sinne saakka läjässä pysy kun yhdessä osassa pysyttely on tehnyt tähänkin  saakka  tiukkaa!
Pieni ymmärtäväinen hymy. "No mutta, päivystysleikkauksethan onkin sulle jo tuttua puuhaa. Soittele sitten kun synnytät."

Niinpä mie sitten poistuin pelkopolilta siis jälleen tuttuun tapaan itkien kauhusta kankeana, peläten taasen kaikkea kahta  kauheammin. Itkua jatkui koko loppupäivän kotona. Kirjoitin synnärin osastonjohtajille pitkän reklamaation siitä, miten on suorastaan vastuutonta ensin puoli vuotta rauhoitella vanhoja sairaalan päivystystoiminnan aiheuttamia pelkoja luvaten ettei tässä raskaudessa tilannetta päästettäisiin siihen saakka, vaan leikkaus suoritettaisiin aikaistettuna, ja sitten viime  metreillä vedota uusiin määräyksiin jotka  kumoaa vanhat lupaukset. Että näillä meriiteillä potilas, joka pelkää kuollakseen sponttaanin syöksysynnytyksen käynnistymistä ja päivystykseen joutumista, ohjataankin lopulta tietoisesti kokemaan sama uudestaan, kun leikkausajankohdaksi valitaankin viikko, johon yhdessä läjässä pysyminen on sula mahdottomuus.

Aamukin jatkui  itkulla kun  soittelin läpi vaihtoehtoisia synnytyssairaaloita. Kiitos Helsingin remonttitilanteen, synnyttäjien tilanne pääkaupunkiseudun synnäreissä kuulosti vain olevan vielä pahemmin retuperällä, joten hylkäsin ajatuksen samoin tein. Mikäli synnytys starttaa itsestään ja päivystykseen joudutaan aikaistetusta ajasta huolimatta, kyllä mie haluan hemmetti vie olla perillä että mihinkä mie paniikissa itseni ajotutan. Pääkaupunkiseudun taktiikka tällä hetkellä on soittaa synnytyslinjalle ja odottaa siellä keskuksen arpomista missä sairaalassa mahdollisesti olisi tilaa jakaantua. Huonolla tuurilla miut käännytettäisiin joka tapauksessa alkuperäiselle synnärilleni, joten tekisin loppupeleissä vain turhaa aikaavievän kunniakierroksen.
Okei, forget it.

Onneksi ei silti aamuitkua ehtinyt pitkään jatkua kun synnäriltä soitettiin ja pahoiteltiin. Olivat nyt käyneet tarkkaan läpi potilashistoriani sekä tämän että esikoisen osalta ja  tulleet tulokseen jotta myöhäistetty leikkausaikani perutaan. Koska 24.7 on edelleen täyteen buukattu, suoritetaan miun leikkaukseni sovitusti vuorokautta aiemmin.
Ja jälleen mie itkin! En kai näemmä muuta enää osaakkaan tehdä:D Mutta tällä kertaa siis helpotuksesta. Iso kivi vierähti sydämeltä! Nyt vain todella todella yritän pysyä yhtenä kappaleena viimeiset 13 päivää jotta päivystykseltä vältyttäisiin.

Eilen tosin jo saatiin ylimääräisiä sydämensykkeitä kun ruokakaupassa supistukset taittoivat kaksinkerroin ja kotiin tuli kamala kiire. Lähiökaupan hidasteisiin jäin vielä autolla kiinni vaikka kuinka yritin rauhakseen mennä, mutta minkäs teet kun kipu tuntuu vievän järjen ja seuraava kauhukuvani oli syöksysynnytys bussipysäkillä. Voi taivas että mie inhoan matalia autoja! Kyllähän synnyttävän naisen kuuluu hidasteista selvitä!
Onneksi kotipihassa supistukset hieman rauhoittuivat ja mie vietin loppupäivän sängysä ja kuumassa suihkussa kärvistellen. Yöllä sitten kävin jälleen kastelemassa kylmässä suihkussa turvonneita jalkojani,  jotka tunnistaa jalkoteräksi vain lakattujen varpaankynsien ansiosta. Veskassa odottelee kiltisti leikkausta varten puettavat tukisukat jotka estävät veritulppia sekä turvotusta. Lääkäri suositteli niiden käyttämistä jo nyt, jotta liikkuminen olisi helpompaa pienemmän turvotuksen vuoksi, mutta Hah!
Minä, joka en osaa sukkia käyttää talvipakkasellakaan:D Pukisin polviin saakka ulottuvat kiristimet hellerajan läpsytellessä +30tä??  Kyllä mie ennemmin muutan tuohon pihalle pystytettyyn lasten uima-altaaseen vilvoittelemaan kuin puen yhtään  mitään kiristävää kerrainta lisää tähän norsuvartaloon:D

Rantapallon ja veden kaunis symbioosi.

Jumbojätti

Epäilin jo jäätelömyrkytyksen vaihtuneen raskausmyrkytykseen. Turvotus lopsautti miut jo ulos lipokkaistakin (ja koiran syötyä sandaalini, jalkaani mahtuvat enää puhkinussitut ja kalutut nurmikon raiskaamat crocsit), sormien makkaroituminen estää käsien nyrkkiinlaiton ja kasvoihin noussut pönäkkyys saa miut muistuttamaan päivä päviältä enempi Mervi Tapola-Nykästä.
Migreeni on vaivannut minnuu nyt viidettä päivää ja olo on ollut  tukala, pahoivoiva ja kummallinen. Kaiken lisäksi kotihoitoni sotii turvotusta vastaan.
Koska  lääkkeettömät apuni lähestulkoon joka vaivaan on ollut kuuma suihku, olen viettänyt suurimman osan päivistäni istuen kuumassa ja pimeässä suihkussa hakien helpotusta päänsärkyyn, lonkkakipuihin, pahoinvointiin sekä yleiseen kolotukseen ja vitutukseen. Raahasin saunasta jakkaran suihkun alle, koska seisominen puuduttaa jalat ja istuutuminen lattialle tarkoittaa sitä, että odotan seuraavan aikuisen saapumista kotia  tunkkausavuksi juurikin siinä.Valitettavasti kuuma suihku ei tee hyvää  turvotukselle.  Näin  ollen olen joutunut pitämään jalkojani kylmässä vesiämpärissä, seistä yöni  kylmän vesisuihkun alla tai kastella sänkyä kylmillä ja märillä jalkoräteilläni. Sen lisäksi olen juonut vettä kuin hullu. Ja syönyt vesimeloonia enemmän kuin mitään muuta. Mutta eipä tunnu sisäisen nesteytyksen ajavan väärään paikkaan eksynyttä nestettä kumminkaan  poies..
Mutta hyvin se on rakon pitänyt toiminnassa, näin ollen vuorokausirytmini on kääntynyt päälaelleen. Kun olen päivät  istunut kuumassa suihkussa ja maaten kipujeni kanssa sängyllä ajaen unilapuilla migreenimörköä poies, olen yöt käyttänyt jatkuviin kusireissuihin sekä  systemaattiseen jalkojen kylmettämiseen siinä määrin, että  yön ensitorkahdukset on tapahtuneet vasta aamun valjetessa. Näinä pieninä  torkahduksen pätkinä olen sitten nähnyt unia siitä, miten lautasellinen spagettiakin voisi laukaista synnytyksen  etuajassa.


Koska veturimainen puhina ja ähinä sekä ympärivuorokautinen vikinäni  liikkuessani ahtisaarimaisesti paikasta A paikkaan B alkoi lopulta viedä voimia siinä määrin että teki mieli parkua pikkutytön lailla vain yleistä voipumistaan, käski mies lopulta soittamaan päivystykseen. Siellä käskytettiin paikan päälle tarkistuttamaan ettei kyseessä ole raskausmyrkytys.


Kun lopulta kuppiin oli pissitty, piuhojen jatkeessa maattu, käsiä ojenneltu  ja jalkoja levitelty, sain kuulla ettei raskauttani suinkaan mikään vaivaa. Ei myrkytys eikä muukaan. Mutta onko se nyt mikään ihme että kroppa huutaa hoosiannaa jos Riepu on päättänyt kuudessa viikossa tuplata kokonsa ja vastaa nykyisin mahan koon kanssa kolme viikkoa pidemmällä olevia. Ottaen huomioon, että laskettu aika olisi vasta reilu kuukauden päästä, mutta lapseni paino vastaa jo lähestulkoon keskimääräistä vastasyntynyttä, ei tosissaan ole ihmekkään jos olo on mitä on.
Ja mitä turvotuksiin ja särkyihin tulee, you just have to deal with it.


Uskoisin tämän vaikuttavan sektioaikaan. Toivon todella. Viikon päästä olen  jälleen asiasta viisaampi,  kun lopullinen päivämäärä päätetään. Olettaen tietysti etten ole erehtynyt syömään spagettia ja synnyttänyt jo siihen mennessä;)

Jäätelömyrkytys

Sain kotoota pois muuttaessani läjäpäin oppeja ja kasvatuspinttymiä, joista päähänni jäi toteutuakseen vain kourallinen (näistä ehkä turhakkein oppi on se, että ihmisvatsa kestää syödäkseen jopa Ikean ison kynttilän, joten who  cares jos tavallinen eines on vähän vanhentunutta??) ja yksi jota sinnikkäästä  toteutan  joka kesä, on jäätelön ja mansikoiden ylensyönti. Suomen kesä kun on lyhyt ja vähäluminen, tulee siitä  nauttia täysin rinnoin ja vatsoin. Silloin saa ja pitääkin herkutella kesään kuuluvilla herkuilla, eli jäätelöllä, mansikoilla, vesimeloonilla jne..
Vielä toistaiseksi olen odottanut halpoja mansikoita, jonka jälkeen kirmaan hakemaan niitä 5kg laatikoita toinen toisensa perään. Odottaessani niitä,  olen  nauttinut alennusmelooneista, joita on tullut haettua ja syötyä ainakin 5kpl viikossa. Jäätelöäkin on kulunut paljon, mutta eilinen toi pohjan munkin loputtoman tuntuiselle  mahalleni.

Koska armas siskoni nauttii lähiaikoina miun järjestämistäni polttareista, piti kiireesti löytää joku sopiva jäätelöbaari korvaamaan peruuntunutta aamupäivän ohjelmaa. Ahvenanmaalla olin herkutellut monasti gelateriassa, jossa italialaisesta artesaanijäätelöstä tehdään näyttäviä spagettiannoksia. Tällaista en löytänyt pääkaupunkiseudulta, mutta artesaanijäätelö myyviä jäätelöbaareja kylläkin enemmän kuin olin odottanut. Koska kaipasin lapsivapaata hetkeä, pientä sosialisointia ja herkuttelua ihmisten ilmoilla, pyysin  hyvää ystävääni  mukaan "pienelle herkuttelureissulle, jolla oli suurempi tarkoitus". Mikäs sen mielekkäämpää duunia kuin kiertää jäätelöbaareja, maistella vähän sieltä ja täältä ja päätellä niistä paras mesta:)?

Niinpä myö lähdettiin rehvakkaina ja   vatsalaukut jäätelöä huutaen kuin lukkarit sotaan,  ja tilattiin heti ekassa mestassa kahden "pallon" annos. Olin tottunut  kuluttajien huiputtamiseen, mitä tulee annoskoissa, joten en todellakaan tahtonut käsittää  kun  sainkin kahden pienen nökäreen sijaan kaksi lapiollista jäätelöä tarjoiltuna kämmenelle mahtuvaan kippoon.
Pinacolado-jäätelö, sekä appelsiinijugurtti-jäätelö mustan kahvin kera... Ah! Kyllä oli taivaallista! Joskin puolessa välissä piti jo vähän huokailla mahaan lisää tilaa ja viimeiset lusikalliset tekivät jo vähän tiukkaa mahtua nielusta.
Pötsit täynnä ajeltiin sitten seuraavaan mestaan, jossa valkattiin  enää vain yhden maun pienistä pienin annos. Kirsikkajugurttijäätelö oli sekin hyvää, mutta kovan työn ja tuskan takana. Vaikka jälleen yritettiin saada huuhdottua herkkua alas nielusta kahvikupposella, alkoi meillä vessassa ravaaminen, vaikkei sekään tuonut tilaa vatsaan.
Autossa muistutettiin ehkä jo suurestakin urheilusuorituksesta vastakaranneita, sillä "hiki laiskan  syödessä", piti näemmä paikkansa, ja jäätelön ahtaminen nassuun olikin yllättävän raskasta.
Kolmannessa paikassa vannottiin katsovamme vain ruokalista, mutta pitihän sieltäkin nyt sitten jotain maistaa. Mangosmoothie tarttui räpylään minikokoisena, ja oli tuokin taivaallista.  Näin  ollen myyjä ehkäpä ihmetteli  meidän kyynelien pyyhintää kasvoilta, kun jälleen piti herkutella itteään hengiltä, eikä  keuhkoilla tuntunut enää olevan tilaa jäätelömahan paisuttua muodottomaksi.

Listalla olisi ollut vielä ainakin kourallinen paikkoja läpikäytäväksi, mutta jäätelö veivoiton kahdesta naisesta. Meidän piti häntä koipien välissä, maha urkuttaen lyllertää takaisin autoon ja lähtä kotimatkalle. Ystävättäreni haisi kuin rankkitynnyri vieressä koko  automatkan, kunnes totesi ettei uskalla päästää enää yhtään ilmoja pihalle ilman suodatinpaperia. Riepu aloitti jäätelötanssinsa, joka laukaisi supistukset. Myö ähkittiin ja puhkittiin silmäkulmat kyynelissä kuin kaksi synnyttävää naista, vaikka en miekään osannut siinä vaiheessa sanoa, että josko synnytys olisi siinä käynnistynyt,  olisiko sieltä tullut se lapsi vaiko se paska. Varmaan kumpikin.
Kotia saakka en päässyt minäkään ilman huoltoaseman vessan testausta,  ja kotona loppupäivä ja ilta kuluikin toipuessa urakasta. Migreeni iski, joten mie lääkepöhnässä istuinkahteen otteeseen pimeässä  suihkussa, sitten lojuin sängyssä kylmäkastellut tiskirätit kiedottuna jalkoteriin ja valittaen.

Mies nauroi katketakseen. Näin siis käy kun lähettää naiset jäätelöä syömään:D Rapula  on pahempi kuin baarikierroksen jälkeen.

Toivon että siskoni osaa arvostaa uhrautumistani. Herkuttelu on vakava juttu, ja jäätelölläkin voidaan näemmä vaikka tappaa ihminen. Huh!