Äitiyden iloja vol.3

Mahankadotustemppu onnistuu  edelleen raskausviikolla 34 kun vain kääntää selän katsojaa kohti.
Valitettavasti silmät on sielun peili enkä voi katsekontaktia ottaa keheenkään selin, niin hämäykseni mahattomuudesta jää vain niihin hetkiin,  kun kyhjötän nurkassa tai prisman vessajonossa.

Paukuttelen muuten juuri seitsemänkympin likaista rajapyykkiä ja alan vähitellen heittää toivetta nurkkaan että pääsisi edellistä kevyempänä aikanaan synnärille. Tällä haavaa osa kiloista tosin on varastoitunut nilkoista alaspäin, joten yksikin vilkaisu näihin vesipatjoihin estää ketään kysymästä ilmiselvää asiaa; "Turvottaako?"

Juhannusleski

Mies läksi eilen juhannuskisareissulle. Mie jättäydyin nuorimman kera varsin suosiolla niin kisaleskeksi kuin juhannusleskeksi. Ensinnäkään, vaikka tohtorin mukaan  en olekkaan vielä jakaantumassa (onhan se kiva tietää, ettei sitä  kulje kadulla rönttönen levällään, mutta se ei silti poissulje tunnetta, että lapsi saattaa vahingossa pudota mahasta,  vaikkapa siihen kaupan kassalle) ja että kipeät supistuksetkin on OK.  Eihän kukaan yhdestä sellaisesta lähde synnyttämään (last time I  did!!).
Pitäydyn silti suunnitelmassani ja yövyn ainoastaan synnärin pihalla mikäli kotoota poistun. Toisekseen, täälläkin koettiin pari päivää sitten lumisade, enkä mie todellakaan meinaa seistä varikolla  räntäsateessa vuorokautta ympäri:D Vaatetusongelmakin tuli konkreettiseksi juuri tuona lumisena päivänä kun tajusin ettei turvonneita kyrsiä saa pujotettua mihinkään muuhun jalkineisiin kuin  varvassandaaleihin. Lumessa kahlailu flipflopeissa ja mekossa (ei mahdu housut!!) näyttäisi perin hullulta, joten saksin viimeiset ehjät legginsit jalkaani hameen seuraksi ja jouduin purkamaan kangastossuista kengännauhat jotta sain ne survottua jalkaan. Vähän pelkäsin että  varpaista loppuu verenkierto ennen perillepääsyä, mutta auton lattialla kulki varuilta ne pirun lipokkaat silti;)


Illan tullen sitten kun sain tytönkin nukkumaan, ajattelin ottaa kaiken irti siitä rikkumattomasta rauhasta mikä talossa vallitsi. Just By me! Nyt sitten tekisin mitä huvittaa!
Joten.. öh... noh.. Menin sitten toistamiseen kuumaan suihkuun tunnin sisään, söin itseni ähkyyn mansikoilla ja vesimeloonilla ja katselin Bonesin ensimmäistä tuotantokautta.
Miulle valkeni hyvin nopiasti, että elämäni olisikin pirun tylsää ilman ympärillä tapahtuvaa hälinää, lapsia ja palmupäisiä koiria ja tapaturma-alttiita ihmisiä. Että loppujen lopuksi  se,  millä repäsin itseäni arjesta tovissa yksinäisyyttä, ei ollut mitään sellaista, mitä en olisi voinut tehdä muutoinkin. Paitsi se mansikoilla ahmiminen, siinä olisi ollut jokunen muukin suu ojossa.




Joskus olen hypoteettisesti miettinyt miltä tuntuu asua yksin. Olla vastuussa vain ja ainoastaan  itsestään. Itse kun olen virallisesti asunut yksin peräti vuorokauden, ja senkin ajan majotutin itseäni tuoreessa anoppilassa. Nyt mietittynä, on ehkä ollut tarkoituskin, etten ole sitä koskaan kokenut. Olisin saattanut vaikkapa suihkutella itsestäni orvaskedet poies, tai kuolla mansikkakuumeeseen:D


No mutta, ei tämä silti paskempia juhannuksia ole. Muistan erään jussin jonka kulutin yksin koirani kanssa siivoten kämppää lattiasta kattoon. Silloin elämäni oli melko hajallaan ja sotkua alusta loppuun, joten kompensoin sitä kaikkea puunaamalla ulkoista huushollia kuin hullu. Imuroinkin parhaimmillaan viidesti päivässä,  joten tarkkaan en muista olisiko silloinen ukko karannut ryyppyreissulleen juuri sen vuoksi, vai siivosinko itse juuri tuon reissun vuoksi;) Lopputuloksena oli kuitenkin saakelin puhdas kämppä, hermoromahdukseen saakka imuria kuunnellut koira ja yksi hikipäinen juhannusleski. Nice:)






Kun en parempaakaan tekemistä keksinyt, päätin todistaa väitteeni, ettei tämä maha näy takaapäin. Yritin liittää oheen kuvan todisteeksi, mutten onnistunut. Parempaa tuuria ensikerralla.  Pöh.




Koin muuten eilen sanoinkuvaamattoman erikoisen tilanteen esikon 4-vuotisneuvolassa lääkärin kanssa. Olen aina saanut kehuja siitä, miten likka on niin näppärä ja oma-alotteinen. Omatoiminen ja  osaava. Ikäistään edellä muutamissa asioissa. Ja mie olen ollut ylpeä tottakai. Onhan se aina ollut huikeaa seurata oman geeniperimänsä oppimista ja  osaamista, kannustaa tätä ja seurata onnistumisia. Lohduttaa kun kaikki ei  oppivan lapsen mieleiseksi menekkään.
Ensimmäistä kertaa joku sai miut kuitenkin  potemaan huonoa  omaatuntoa jälkikasvun osaamisesta ja oma-alotteellisuudesta. Koko tunnin ajan miulle kierrellen kaarrellen täsmennettiin, että olenkohan mahdollisesti luonut ylisuoriutujan, joka osaa niin paljon PAKOSTA, koska vanhempina pääsemme silloin helpommalla kun lapsi kasvattaa itse itsensä. Että ehkäpä tyttö ei ole tulisielu vain luonteeltaan, vaan koska on stressaantunut suorituspaineista, joita myö hälle luomme, koska emme anna hänen olla lapsi. Myös päivähoitopaikka tulisi mahdollisesti vaihtaa, koska kahden hoitokaverin siirtyessä eskariin, meidän likka jää porukan vanhimmaksi. Hänhän todennäköisesti kärsii siitä, että jotuu myös hoidossa ohjaamaan leikkejä, eikä saa itse olla muiden opastettavana ja ohjattavana.


Niin vain menin hämmennyksestä täysin sanattomaksi, enkä lopputuntiin saanutkaan sanaa suustani. Kotipihallla parahdin itkuun, mikä oli tietysti hassua, olihan lastani juuri kehuttu osaavaksi ja taitavaksi. Iltaa kohden en osannut enää kuin nauraa asialle. Että  kyllähän on meidän lapsilla kurjaa, kävelynkin joutuvat oppimaan vaan kun eivät muuten saa ruokaa jääkaapista;)  Olisi vain pitänyt rajoittaa toisen oppimishalua. Kieltää ettei pue itse, ettei askartele viisivuotiaan tasolla, ettei vain hyödynnä mielikuvitustaan.


Onneksi olen pilannut holtittomalla kasvatuksellani vain yhden ihmisalun, voinenkin vannoa, että Riepua syötän kädestä suuhun ja pyyhin perseen aina tämän täyttäessä kolmekymmentä, jonka jälkeen tämän puoliso voi jatkaa hommia;)

Viittä vaille vitutus

Tai ei ihan. Ahdistus ainakin.
Eilen tokaisin miehelleni jo aamusta että nyt on kuulkaas samanlainen olotila kuin mitä esikosta oli viimesenä vuorokautena. Sellainen selittämätön ryyty ja haluttomuus tehdä mitään. Mikä  siis sinänsä saa miut sairaan näköiseksikin  kun on tottunut käyttää  koko tiineysenergian 110%sti puuhasteluun. Nyt vain ähisin, puhisin,  torkuin ja puuskutin. Harjoitussupistukset  (tai kuten äitini niitä  kutsuu; mietintäsupistukset...) eivät  antaneet rauhaa. Alkuillasta kuuden aikaan supistukset siirtyi aaltoilemaan selän puolelle ja viihtyikin siellä  myöhään aamuyöhön.
Mie olin nostanut valmiiksi esiin vauhtikassin, vauvalaukun ja esikon hätäkassin. Taksin numerot oli esillä ja esikon hakijakin varattu. Puoli yötä vaeltelin levottomana ja turvotuksesta vittuuntuneena (kummatkin  jalat keränneet jo ihoon halkeamia turvotuksesta...) kunnes  olo helpotti sen verran että kärsin mennä nukkumaan koiranunta.
Aamulla jomotus selkään palasi takaisin,   joskaan ei niin sykkivänä. Neuvolassa kävin itseäni näytätyttämässä,  mutta tohtorille ei saanut aikaa ennen torstaita. Kehoitettiin melko herkästi ottamaan  yhteyttä synnärille, mikäli tilanne jatkuu, jotta ehtivät siellä  päättää lähettävätkö miut vielä Helsinkiin vaiko eivät. Alle 35 raskausviikon kestäneitä tiineyssynnytyksiä kun ei kuulemma omalla synnärilläni pääsääntöisesti hoideta. Mutta tiedä nyt häntä. Aika senkin näyttää.
Kävin sitten puntarillakin joka näytti toteen sen mitä pahoin epäilinkin; kiitos kesäisen nesteturvotuksen, olen kerännyt nahkaani nestettä huikeat 5kg parissa viikossa. Onkos se nyt ihmekkään jollei sormet taivu tai jalat mahdu lipokkaisiin??




Mietinpä vain, voiko sormiin tulla raskausarpia?
Ja olisiko sittenkään niin kamalaa jos Riepu tulisi pihalle jo nyt? Alkaa meinaan  olotila olla melko ahdas ja valitusherkkä.

Kuudesti yössä ei tarkoita erotiikanhetkiä

Vaan kusireissuja. Näistä kerroista tasan kahdesti kusetti oikeasti. Loput neljä kertaa olivat supistusten tuomaa lumetta, kun Riepu puristuu rakkoa vasten.

Viime yö oli herätys siihen ihanuuteen, millaista tulee sitten olemaankin todennäköisesti valtaosa öistä raskauden loppuun saakka. Kiitos voimakkaiden närästyslääkkeiden, hengitys ei korventanut tyynyä, mutta märehtiminen oli kaksinverroin pahempaa.  Iltapala kun nousi nieluun kymmenen sekunnin välein, eikä tahtonut pysyä mahalaukussa sovitusti vaikka kuinka nielin sitä alas kymmeniä ja kymmeniä kertoja. (Thank  God, en ollut syönyt iltapalaksi mitään valkkaripatonkia, vaan neutraalisti ei-miltään maistuvia ruokia..)
Koska pelkäsin tukehtuvani yön aikana kuin juopot ikään, ei auttanut kuin kasata tyynypyramidi ja yrittää saada unta istualleen. Jalat huusi tulistustaan, enkä jaksanut enää mennä kylmään jalkasuihkuunkaan ja keittiörätitkin loppui kesken, jotta olisin kylmät kääreet  voinut laittaa. Vessan lattiakaan  ei tuntunut enää tarpeeksi  viileältä, kun siellä seisoskelin joka kusireissun yhteydessä minkä harjoitussupparit pakotti ylös. Suppareita tuli keskimäärin  kymmenisen kappaletta yön aikana, ja muistutti b-suunnitelmastani pystyttää teltta synnärin pihaan.

Lopulta aamu valkeni ilman että sen kummemmin olin nukahtanutkaan. Lopputuloksena jumahtanut selkä sekä ilmatyynyiksi turvonneet sormet ja varpaat.

Saisi mun puolestani syntyä jo. Muistelen koliikkilapsenkin valvottaneen vähemmän kuin Riepu, joten jollain hullulla tavalla odotan synnärille pääsyä lääkepöhnään sekä loputonta silmien lupsumista ja leikkauksesta toipumisen varjolla nukkumista. Katetrin kanssa. Se tulee olemaan ylin ystäväni kipulääkkeiden rinnalla:D

Mökkeilyä

Reilu viikko mökkimaisemissa tekee ihan hyvää. Ei sillä, ettäkö sitä asuisi itsekkään mitenkään sivistyksen kehdossa, mutta koetun kaltaisten mökkiviikon jälkeen sitä huomaakin, että vaikka Jumala tuntuu joskus kääntäneen selkänsä tällepitäjälle, on tämä kuitenkin  selän välittömässä läheisyydessä. Mökkikylä jossa olimme, taisi sijaita lähempänäsitten ison herran hanuria. Ei lomailijoille siis mitään vikaa:) Mikäs siinä, rauhaa ja rakkautta, luonnon rikkumatonta hiljaisuutta ja mökkikylän aktiviteetteja. Mutta voinen kuvitellla tämän kylän nuorison tuskan, miten pienet piirit kuristaa nielua ja vaihtoehtojen vähyys korventaa mielikuvitusta. Tai kasvattaa sitä, mene ja tiedä.

Ensimmäisenä iltana koettiin varsinainen elämys, kun lasten valmistellessa nukkumaan menoa mietittiin miehen kanssa pientä pyrähdystä terassilla yhdellä.  Viereisessä mökkikylän infossa kun sijaitsi lähiterde, hetken päästä sivistyttyämme, myöskin kylän AINOA anniskeluoikeuksellinen kuppila. Tai ylipäänsä minkäänmallinen kuppila.. Se  myös sulki ovensa ilta 8lta, paitsi lauantaisin, jolloin  se sai jatkoaikaa  karaokeiltaman vuoksi.
Koska  kylä perustui kaikenkaikkiaan yhteen risteykseen, jossa sijaitsi kaksi kauppaa, apteekki sekä romahtamispisteessä oleva parturi (jonne näkyi menevän vain kaljuja miehiä...), oli turvauduttava eniroon ja haettava lähin kuppila, joka sitten löytyikin naapuripitäjästä. Siellä oli aukioloajat vähän lomaystävällisemmät, jopa ilta 10een saakka;)

Ajeltiin sitten sinne, ja ihmeteltiin pihassa oltiinko nyt varmasti tultu oikeaan osoitteeseen. Tölli kun näytti luojan hylkäämältä sekin. Sisään astuessa tuli tuulahdus 60-lukua, aivan kuin leffan kulisseihin oisi tupsahtanut. Vastassa oli baarin emäntä  sekä myöhemmin myös isäntä, jotka tarjoilivat juotavat ambulanssikuskin asusteisiin sonnustautuneena. Pienen ihmettelystä seuranneen juttutuokion päätteeksi saimme kuulla heidän jo  40vuotta toimineen bisnesideansa; Ensin hyö opettavat kylän nuorison ajamaan (siitä siis johtui naapurihuoneen autokoulu), sitten kortin saatua pääsi yläkerrassa sijaitsevaan matkakotiin lepäilemään, alkuehtooksi kumoamaan alakerran baariin vähän viinaksia, ja hädän tullessa sai lanssikyydin lähimpään sairaalaan.
Tällaista monitoimeliaisuutta yhdistettynä neuvokkuuteen voi olla käytössä vain pikkupitäjillä:D Hieman toki jäi mietityttämään että  opetteliko ajokorttia toivovat ajamaan lanssilla, vai hoidettiinko sairaskuljetukset autokoulun autolla. Ja jos hälytys tulisi sillä sekunnilla, soitettaisiinko se baarin puhelimeen, ja lennettäisiinkö myö pihalle kahvikuppiemme ja tuoppien kera kun henkilökunta lähtisi noutamaan apua tarvitsevaa?

Kyseisen puljun mainosteippaukset ikkunassa olivat muuten aivan mahtava! Tämä lie sarjassamme niitä, että kaikkea ei pidä paljastaa kerralla, ja pieni yllätyksellisyys herättää mielenkiintoa. Vai mitä mieltä olette?

Eikös tästä huoku sellainen "arvaa mitä teemme, ja arvaa miten saat meihin yhteyttä, niin tehdään bisnestä!"

Aivan mahtavaa:D


Toinen yllätys oli sitten fysiikan lakeihin perustuva. Mie oletin luovuttavani lämpöä enemmän nyt kun pinta-alaakin on tuplaten. Vähän samalla kaavalla kuin soppa jäähtyy nopeammin matalalta lautaselta nautittuna kuin korkeareunaisesta kupista.
Olin tyystin  väärässä.
Paitsi, että grillaannun ja imen lämpöä kahden ihmisen verran, toimii tämä valasruho jonkinsortin varaavana takkana, ja ylläpitää lämpöä myös kaksin verroin pidempää. Toisin sanoen, hikoilin kuin sika päivisin, ja öisin kärsin jälleen tulikuumista jaloista. Ja koska en päässyt nautiskelemaan kotivessan kylmästä laattalattiasta, jouduin turvautumaan hätäkeinoon ja käärimään märät keittiörätit  jalkoteriin yöksi.  Näin ollen muistutin etäisesti jonkinsortin pyhiinvaeltajaa öisin. Paitsi että olin varmaan kolmen juutalaisen kokoinen. Huh. Myös supistukset alkoivat uudelleen riesaksi. Niitä tuli päivisin myös, mutta iltaa kohden tiheni, ja öisin valvotti. Ellei kuumat jalat ja kusireissut ennättäneet jo muutenkin estää nukkumisen.
En kyllä enää uskaltaudu yöksi kovinkaa kauas sairaalasta.  Mahdankin piakkoin alkaa yöpymään teltassa synnärin pihalla, jollei muu auta. Hitto. Kuusi viikkoa kuitenkin pitäisi vielä kestää ja malttaa olla jakaantumatta!

Äitiyden iloja osa 2.

Tiineys rajoittaa naisen avarakatseisuutta kaventamalla näkökenttää.
Lisätkää tähän vielä mielikuvissanne hengästynyt puuskutus, joka kuuluu  nykyään liikkuessani. Pätkää kuvatessa yritin pidättää hengitystä ettei kuva  kuulosta turhan rivolta;)

Halusin vain kertoa, että minulla on kaikki hyvin

Jos mieltäsi painaa kysymys
voisin painaa sen heti villaisella,
pehmeällä ja lämpöisellä.

Kyllä, olen onnellinen.

Olen levollinen (hetkittäin)
sisäisen rauhan saavuttanut (ehkä)
ja oloni on varma (joskus)

Mutta ennen kaikkea.


Olen onnellinen.

Vaikka sieluni on yhtä levoton
ja askeleni vain tasapainoisuutta heijastava
kuin sinunkin.


Uskon rauhaan ja rakkauteen
holtittoman olon kasvattamiseen
aina rajoja rikkovaan muotoon.

Sillä minä olen.

Ja sinä olet.



Jos mieltäsi painaisi vain yksi kysymys...

Oi kyllä,
vaikka kaatuisit sen kerran tai toisenkin
olet silti mielestäni

vähintäänkin Supermies.