Sometimes I feel like somebody is watching me..

Nyt varmaan saisi Mehiläisen tohtori Yrmy jälleen oivan syyn lyödä hullun leimaa otsaa, josko ei tällä kertaa raajojen irtaantumisesta kehosta, niin varmaan silkasta vainoharhaisuudesta.

Sain tänään raipasta (HUOM! Ei kirjaimellisesti!) töissä siitä mitä olen kirjoittanut sosiaaliseen mediaan.   Olin ihan varma, jotta kyseessä oli viime viikkoinen face-päivitys, jossa kirosin nallekarkkijaon menneen pieleen  kun tiineydestä tulikin ongelma, vaikka kaiken piti  olla "järjestelykysymyksiä". Vaikka muutama voimasana siihen tulikin ynnättyä, pidin silti mielessä, ettei missään nimetty ketään tai mitään.
Loppujen lopuksi en edes käsittänyt mitä siinä oli sellaista, mitä en olisi sanonut ääneen konttorilla kun on  keskustelu ko. tilanteesta. Joten pystyin siis edelleen seisomaan sanojeni takana. Ainoa kyseenalainen osio siitä lienee mielipidekysymys siitä,  onko tilanne savustusta vaiko ei. Kerta toisensa jälkeen miulle kyllä hoetaan, ettei kyseessä ole  ulossavustus. Mie mahan olla sitten melko pikkutarkka, koska musta se  on vähintäänkin ulospainostamista kun parin viikon sisään kolmatta kertaa kehoitetaan jäämään kotiin, tarjotaan siihen rahallista avustusta, kerrotaan ettei  uutta saa palkata ennenkuin mie olen poissa ja firmalla  on samaan aikaan haku  jo täydessä käynnissä. Niin, ja sitten tietysti se, että en saanut lupaa edes siihen uuden taskulampun hommaamiseen, jotta voisin työni suorittaa kunnolla ja kuulen ettei hommia miulle ole, vaikka moni niitä tarjoaa.  Nyt viimeisimpänä kuulin  menettäväni työautoni, koska työmatkani on liian pitkä.
Hmm...

Olkoonkin sitten niin, että olen käyttänyt väärää sanamuotoa ja kyseessä ei olekkaan savustus,  niin ei  se hemmetin reiluakaan  toimintaa ole!
Kotikoneella sitten päädyin kiroamaan face-asetukseni, jotka sallivat näkyvyyden myös kaverien-kavereille. Ei tarvinne lähteä merta edemmäs kalaan, tottahan tuollainen päivitys menee johdon tietoon. Mutta sitten tulin tänne boggeriin, ja katselin kummastuneena blogini kohonneita käyntimääriä ja aloin ynnäillä.
Ei olisi mikään ihme, että jollain konstilla olenkin saanut oman  nimeni näkyviin johonkin, ja koko konserni guuggeloi miun tekstejäni nyt irtisanomisperustetta etsien. Eihän teksti ja kuvat itsessään estä  ketään  jo tuttuja minnuu tunnistamasta, mutta silti olen  ollut suljetuin suin blogistani eikä sen olemassaolosta tiedä kuin mies ja muutama kaveri.

Mutta mies... Heh, mies erehtyi sitten heittämään vettä myllyyn ja tokaisi että pystyyhän ne  vahtimaan puhelintakin, koska  olen  luovuttanut oman numeroni firman omistuksiin jotta sain yhdistettyä samaan luuriin sekä siviili-, että duuninumeron. Mie ensin teilasin koko ajatuksen, että siektä seurattaisi puhelinliikennettä sen kummemmin ellei laskuissa ole jotain poikkeavaa,  kunnes mieleen muistui viime viikkoinen sähköposti, jossa  kerrottiin "pienimuotoisen yhteisön" jääneen kiinni puhuessa jopa 20h  viikossa keskenään. Mie  en sen kummemmin jaksanut pohtia ketä tuo "pienimuotoinen yhteisö" tarkoitti, ja miten joku onnistuu  näyttämään tehokkaalta ja hoitaa duuninsa,  mikäli kykenee puolet työajasta käyttämään juoruiluun. Hey! I wanna know how?!
Mutta josko ne onkii tuollaisiakin tietoja toisten puhelintiedoista,  niin mitäs muuta sitten?

Heti perässä tuli mieleen autojen paikannuslaitteet (jota miulla ei ole, mutta aloin heti epäilemään jonkun asettaneen sen salaa!), PDA:n paikannusmahdollisuudet. Vanha vitsi siitä, miten myö seuraavaksi saadaan mikrosiru ihon alle tai korvamerkki,  ei itseasiassa tunnu olevan kaukana.

Nyt  mie epäilen olevani kaikella tapaa seurattu ja  vahdittu. Kiva, vainoharhaisuutta tässä vielä kaivattiinkin. Mun pitää heti seuraavaksi guuggeloida oma nimeni ja kahtoa mitä mie sillä löydän.

Kurjan  päivän kevennyksenä toimi autohuollon vastaanottomies joka  miut taas tavatessaan tokaisi sen  kummemmin ajattelematta;

"Näin viikonloppuna rotan ja sä tulit  heti mieleen."

Elämä on ihan  hauskaa kun sen oikein oivaltaa;)

Erävoitto!

Edellinen viikko meni aikalailla kasvatellessa metrin kyrsää otsaan.
Olin saanut kutsun huoltopäällikön toimistoon ja puoli konttoria kohotti kulmakarvojaan kuullessaan ystävällisen pyynnön "Voitko sulkea oven perässäsi?"
Sanoinkin, ettei moinen pyyntö koskaan tiedä mitään hyvää, joten sopiiko että istun tukevasti edes alas ennen pommin  tiputtamista?


Pommi oli ennalta tiedetty, mutta sitäkin murskaavampi. Mun olisi fiksua nyt jättäytyä kotiin.  Enhän suinkaan halua riskeerata lastani, eikä firma voi ottaa kannaltani riskiä. Äh! Riskit in  my ass!
Luulin ennen olevani sen verran hyvää pataa huoltopäällikön kanssa, jotta turhiin verhoiluihin  kiedotut lauseet vain nostivat savua korvista. Sannoin suoraan, että kumpikin meistä tietää vallan hyvin, ettei  nyt ole kyse riskeistä vaan taloudellisista asioista, joten asian voi ilmoittaa ihan suoraan ilman kauniita korulauseita.
Seuraavaksi eteeni lensi nippu erityisäitiyspäivärahoja koskevia papereita  ja miulle  ilmoitettiin, että firma  on valmis jopa maksamaan  jotta  mulla olisi "varaa olla kotona".


Mulla meni kuppi nurin, mutta taaskaan en onnistunut sitä fiksusti ja filmaattisesti näyttämään. Paperit kainaloon ja koko rakennuksesta ulos rappusille  itkemään. Voi jessus sentään.
Pelkäävätkö tosissaan tämän tilan olevan tarttuvaa sorttia, vai mikä siinä on, että talo  on valmis maksamaan  saadakseen ulos työntekijän  joka HALUAA TEHDÄ TÖITÄ??
Ei mene mun jakeluun, mutta ehkei ole tarviskaan.


Onneksi tänään sain tekniseltä päälliköltä kuulla, että olivat pitäneet ylimääräisen työturvallisuuskokouksen koskien sisäistä ja ulkoista kuormitusta. Koskien sitä, että vaikka työntekijää painaakin  jokin  sisäinen kuormitus, kuten allergisoituminen tietylle torjunta-aineelle tai raskaus, tulee firman silloin tarjota hommia, joissa kuormitusta ei lisäänny, mutta työntekijä saa silti jatkaa töitään. Talo vaan EI VOI pestä käsiään hankkiutumalla silloin eroon muutoin työkykyisistä työntekijöistään.


Mie juhlin erävoittoani, sain kourallisen asiakkaitani takaisin ja pääsin jälleen kentälle. Toivon mukaan nuotiosta käry hälvenee ajan kanssa,  että joskus aikanaan sitten tohdin palatakkin:)

Ei savua ilman tulta...

Ihmettelinkin viime viikolla Mehiläisestä tullutta  soittoa, jonka mukaan miun oisi pitänyt mennä allekirjoittamaan papereita. Kun sitten kyselin, että mitähän papereita sitä pitäisi signeerata,  oli vastaus "erityisäitiyspäiväraha-papereita. Sulla kun ei  ollu mitään hommia mitä voisit tehdä."


Olin vähän ihmeissäni vastauksesta. Olihan talo onnistunut pitämään miut yllättävän kiireisenä ja työntäyteisenä ottaen huomioon että multa vietiin 99% asiakkaista poies. Täydet päivät olen tehnyt vähän sitä  sun tätä. Vähän kentällä omin  nokkineni,  vähän muiden mukana milloin missäkin, vähän varastolla ja vähän konttorilla ja juossut vaikka missä  postissa ja matkahuollossa ja ja...


Koko kummallinen keskustelu oli mennyt  osapuilleen näin;
Mehiläinen: "Jaa! No mutta mulla oli sellainen käsitys ettei sulla oisi mitään kun et saa myrkytellä."
Mie; "Kukahan niin sanoi?"
Mehiläinen: "Teidän huoltopäällikkö  nämä paperit puheeksi otti."
*Hämmentynyt vitutus*
Mie: "Juu, en ole tulossa allekirjoittamaan mitään."


Olin jo edellisessä duunipaikassani joutunut tiineyden vuoksi ikävään tilanteeseen, kun vuokratyöntekijänä ei edes tiineys turvannut työpaikkaa. Se oli harakiriä kumpi ehtii ensin maaliin, ennen kuin potkuja tai saikkuja jaetaan. Lopulta kivut oli vieneet kyvyn enää selviytyä töistä edes hammasta purren,  joten saikut tuli kontolle ja sitten  paperihommat.
Mutta nyt tilanne oli toinen. Kivut ei vielä kertaakaan ollut estänyt mun työskentelyä, ja hinku  kentälle oli kova konttorityöskentelyn sijaan. Mulla ei todellakaan ollut mitään aietta lähteä  pois töistä  niin pitkään kun kunto  kestää työskentelyn.


Josko onnistuin itselleni kuitenkin kyseisen puhelun selittämään  vain hyväntahdoneleenä. Ehkä ylempi johto oli ihan vain puhtaasti huolissaan mun voinnistani ja halusi varmistaa sen, että tiedän voivani jättäytyä pois jos  siltä tuntuu. Joo,  ehkäse olikin näin.


Tai sitten ei. Eilen miulta evättiin lupa uuden lutikkalampun hommaamiseen. Oma reistailee siten, ettei  tarkeista tahdo tulla mitään, ja näillä tarkkimäärillä tarkastettavia asuntoja kertyy viikossa kuitenkin useampi sata. Luulisi, ettei yhden taskulampun  tilaaminen ole silloin mikän iso juttu. Onhan se vähän kuin timpurin laittaisi työmaalle ilman vasaraa.
Tänään sain kuulla, ettei huolto saa palkata uutta työntekijää niin pitkään kuin mie virun töissä.
Ei tarvitse olla Einstein laskeakseen yhteen yksi ynnä kaksi.


Firma tahtoo minusta eroon, koska mitäs helvettiä sitä tiineellä työntekijällä tekkeekään. Vuosien panostus ja lisäkoulutuksen hankkiminen olikin sitten nollattu sekunnin murto-osassa.
Ja jos yhtään ajattelen työkavereideni parasta että heille saadaan apua kentälle,  ymmärtäisin väistyä pois jaloista. Hus pois vaan! Olen taakka ja ylimääräinen kuluerä. Enhän mie enää tuotakkaan juuri mitään kun olen raskauden saastuttama.


Vitutus nousi sekunnissa ja jatkoi nousuaan koko itapäivän. Loppujen lopuksi kulutin jälleen auton penkkiä itkemällä, ei mennyt nallekarkit tasan. Taaskaan.


Vittu kun vituttaa.

Lauantailörps

Inhottava yhdistelmä tällainen, levoton olo yhdistettynä  mitään jaksamattomuuteen ja aikaansaamattomuuteen.

Trimmasin, pesin, kuivasin ja harjasin kolme koiraa ja  pesin kahden rotan simmut.

Niin,  ja ruokin perheen. Eikä tälläkään kertaa kukaan kuollut ruokamyrkytykseen.

Toisaalta, mie teinkin jälleen tuttua ja turvallista makaroonimössöä, joten ei parane röyhistellä rintaa.

Katselin tuossa tovi sitten, että pari viikkoa sitten pyytämäni palvelus rottinkikopan ja häkin siirtämisestä aittaan ja kaatiskuormaan eteisestä, näkyy juurtuneen siihen niille sijoilleen.

Pienen ketutuksen saattelemana saisin ehkä tiristettyä sen verran voimaa että jaksaisin punnertaa mokomat niskapers-otteella suoraan ulko-ovelta tontin rajalle, hyvällä tuurilla naapurin tontin puolelle. Mutta sitten ne lojuisi siinä naureskellen miulle joka kerta siitä ohi kulkiessani, joten ehkä vain odotan, että  mieheni muistaa niiden olemassaolon ja oikean sijainnin, tai sitten odotan niiden maatumista huomaamattomaksi muhjuksi työkenkien pohjiin. Kaiken lisäksi olen vannonut jo, etten enää nakkaa MITÄÄN pihalle kuten ennen vanhaan. Meillä varmaan lojuisi pitkin  tontiia elektroniikkahautuumaan tavoin kaikkea  leivänpaahtimista  tietokoneisiin ja mikroihin jollei niitä joku olisi käynyt keräämässä talteen mun suutuspäissäni vihoviimesen lennon annettuani. 

Poisheittämiseksi ei varmaan kuitenkaan lueta poispotkimista?  

Oon joskus harrastanut futista. Voisin verestää vanhoja taitoja ja kahtoa kuinka kauas saan potkun kantamaan.

Ensivaikutelman TOP4

Jokainen joutuu sen joskus tekemään, ja jokainen joutuu sen joskus kokemaan. Se on myös sellainen, jonka voi tehdä vain kerran ja sen jälkeen sitä onkin hemmetin hankala muuttaa.

Ensivaikutelma. Siinä luodaan toiselle osapuolelle tiivistelmä itsestäsi alle minuutissa. Ei ole olemassa sääntökirjaa siitä, kuinka sen teet jotta onnistut, mutta tässä on hyvä ohjeistus siitä, kuinka sitä EI kannata tehdä. Mistä ihmeestä näitä ihmisiä sikiää?



1) Haluan tietää sinusta kaiken nyt heti! -tyypit.


Ventovieras ihminen, joka haluaa minuutin sisään tietää sinusta jotain intiimiä. Kuten montako kertaa paska kulkee päivän aikana. Ymmärtäisin, jos kysyjä olisi lääkäri, mutta kun sen esittää tuntematon mieshenkilö baarissa vedoten siihen "..kun oot niin hirmu hoikka.", ei tarvinne selittää syytä pöydän vaihtamiseen.

Mielenkiintoinen ensitapaaminen oli myös lasten ystävän äitiin, joka ensin asiallisesti kätteli ja sitten tuijottaen minua ja miestäni huudahti; "teillä on varmaan vilkas seksielämä!"

Kummankaan otsassa ei tietääkseni lukenut "vastapanneet", muutenkin oli absurdia odottaa meiltä vastausta suuntaan jos toiseen, kun lapset seisoivat vieressä korvat helottaen suut ammollaan.

Hei camoon!




2) Haluan kertoa kaiken itsestäni nyt heti! -tyypit
Nämä lienevät sukua edellä mainituille. He haluavat jakaa itsestään intiimejä tietoja heti ensimmäisen minuutin aikana. Kuten viimeisimmät käänteet heidän seksielämästään, tai listaus hiivatulehdusten ja virtsatientulehdusten vuorotteluista. Edelleen ymmärtäisin, jos olisin lääkäri. Mutta kun en ole. Vain väärään aikaan tupakkakopille eksynyt ja ystäväni kotiin vierailemaan tullut.

Mitä ylipäätänsä vastataan takaisin kun joku esittelee itsensä kertomalla montako lävistystä hänellä on alapäässään??

"Hei, olen Blanco, eikä vaginassani ole mitään sinne kuulumatonta."



3) Tunnistan sut, joten TUNNEN sut -tyypit

"Hei, näin sut telkkarissa! Heitä femma!"

En ole koskaan ymmärtänyt logiikkaa, minkä mukaan rahaa tulisi jakaa sen perusteella, että toinen siut tunnistaa. Ja millä perusteella kyseinenkin tunnistaja luuli miun omaavan edes sitä femmaa, kun kerta näki miun laskevan senttejä kahvikuppiin ja höyläävän luottokortilla puuttuvat 40..

"Sä et tunne mua, mutta mä oon viimeset viikot seurannut teidän elämää yötä päivää."
Onneksi kyseinen henkilö paljastui kuvamateriaalin leikkaajaksi, muutoin olisi varmaan saanut lähestymiskiellon pelkällä creepyllä toteamisellaan!
Muutoinkin on ihmeellistä, että tasasin väliajoin joku tullee juttelemaan kuin vanhakin tuttava, eikä edes vaivaannu kertomaan mistä miut tuntee. Tällaiselle vainoharhaiselle dementikolle se aihauttaa aina vain päänvaivaa, kun oletan automaattisesti että munkin pitäisi tuntea vastapuoli!



4) Eksä tiiä kuka mä oon? -tyypit

Tähän lukeutukoon kaikki jollain keinolla brassailemaan tahtovat ihmiset, joilla on tarve saada vastapuolelle kerrottua suurimmat saavutuksensa ensimmäisen minuutin aikana.

Olen näyttelijä tv-sarjassa, soitan kuuluisassa bändissä, olen rikas...
En ole nähnyt, en ole kuullut, ei kiinnosta.. Miksi Voutilainen on sitten lavalla ja mitäs sitten?

Yksi aloitti baarissa rähinän, koska en pyytänyt hänen numeroaan, vaikka hän olisi sen auliisti miulle suonut. "Eksä tiiä kuka mä oon??"

En. Se oli punapaitainen lippalakkipäinen, joka eksyi Keravan pahimpaan juottolaan. Voi kumpa jo silloin olisi keksitty sana "Nevöhööd susta".

Löysä viikko

Tai ei sittenkään.
Hurjan paljon on ollut rapputarkkeja töissä, joka tarkoittaa kymmenien ja taas kymmenien asuntojen tarkastusta, sekä osapuilleen sadan sängyn kääntämistä per tarkki.
Viikon saldona on ollut kolme melkein-oksennusta, kaksi hetkeä, jolloin olen taas miettinyt mikä ihmisiä oikein vaivaa, ja yksi tappouhkaus.
Alkuviikosta sain myös kyseenalaista huomiota herättävän kehun. Kääntäessäni jälleen yhtä saastaista hilseen ja  kusen peittämää sänkyä, viereeni hivuttautui vähintään yhtä saastainen asukas siristäen silmiään ja sammaltaen;


-"Sä olet kyllä kaunein teidän työntekijöistä jotka on täällä käyny."
Mie nostin pääni  patjan alta ja hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisin että niin... ne kaikki muuthan  onkin miehiä.
-" Johan mä sanoin; sä olet niistä kaunein. Sillä yhellä oli partakin."


On niitä päiviä, jolloin ei kannata nirsostella vaan ottaa ne käyhemmätkin kehut. Niin minä  tein sinä päivänä ja kiitin luojaa, että olin jukoleissön muistanut aamulla  ajaa oman partani:D




Loppuviikosta otin puheeksi teknisen päällikön kanssa talon uuden sähkökäyttöisen rottagrillin. Suomessa sellaista ei  ole käytännössä päästy vielä testaamaan, vaikka maailmalla onkin kovasti käytössä. Kerroin meidän vanhasta rottaleidistä jolla kasvain on ottamassa ylivaltaa. Sillä  olisi lopetus edessä joka tapauksessa, joten josko joku saisi miut vannotettua siihen, että laitteen antama  säpsy veisi Lissun  paremmille juustomaille sekunnin murto-osassa kivuttomasti ja huomaamattomasti, sallisin mie sen olla loppuunsaakka havaintoesimerkkinä. Sellaiseksihan se meille  alun perin vuosia sitten tulikin. Lemmikiksi ja opiskelumateriaaliksi.
Sovittiin sitten tällipäiväksi heti seuraavan viikon maanantai, jolloin jokainen halukas pääsisi katsomaan laitteen toimivuutta käytännössä ja Lissu lähtisi jahtaamaan
edesmenneitä ystäviään rottien taivaaseen.
Työnjohdosta vielä varattiin henkilö, joka olisi varmistamassa että kaikki menisi niin kuin pitää, omasta kyvykkyydestäni seurata lemmikkirotan pois-säpsyä en mene takuuseen. Annoin luvan jopa kuvata toimitushetken opetusmateriaaliksi, mutta todennäköisesti itse tutisen nurkan takana tupakalla enkä kykene loppupäiväänkään mihinkään.



Mietinpä tovin jos toisenkin, olisinko leiponut jotain töihin maanantaiksi. Ikään kuin hautajaiskahvitteluiksi. Mutta sitten työnjohdon vitsailu siitä, haluanko mie jonkinlaisen hautajaissaattueenkin rotalleni, palautti miut takaisin maan kamaralle.

Ehkä mie vain annan toisten suorittaa lähtölaskennan ja parun itsekseni nurkan takana. Keskityn sitten loppupäiväksi mässyttämään suklaata salaa ja muistutan itseäni ammatistani. Tässähän sentään ollaan kovaksi keitettyjä ammattitappajia. Perkele.




　

Bon appetit!

Joskus on tainnutkin olla puhetta miun kokkaistaidoistani. Taikka niiden puutteista. Siitä, miten uusavuttomana aikoinaan muutin  omilleni ja tajusin vasta ensimmäisenä  päivänä kämpilläni, että osaan keittää makaroonia ja laittaa ketsuppia päälle,  mutta en mitään muuta.
On joskus ehkä ollut mainintaa siitä, miten  yritin tehdä perunamuussia raaoista perunoista, tai miten pesin lihapullia juoksevan veden alla jos keitos, johon ne olin jo ehtinyt kipata, kärysi aina vain pannulle.  Olin saanut aikaan oranssia ruskeaakastiketta, harmaata ruskeaakastiketta, hiilenmustaa ruskeaakastiketta, ja kerran jopa ruskeaa. Se tosin maistui pahemmalle kuin harmaa versio samasta kastikkeesta.
Lohdutin aina itseäni sillä, että vaikka olen poropeukalo  mitä ruoanlaittoon tulee, niin herkkuja ja leivonnaisia sentäs osaan tehdä. Ja valehtelematta, osaan leipoa suussasulavia juustokakkuja ja mokkapaloja.




Eilen illalla mieheni sitten tokaisi kuin ohimennen, ettei ollut ihan varma millonko pojan synttäripäiväksi olikaan laitettu, lauantai vaiko sunnuntai. Veikkasi, että osa tulee varmaan jo lauantaina. No panic! Minä sitten hirveällä hädällä aloin iltaa  vasten leipoa ja siivota, ja pidin itseäni  aika guruna, kun kaikessa tohinassa sainkin aikaan juustokakun, marjapiirakan, mokkapalat ja muffinit. Tänään huomasin silti  kauhukseni, että juustokakku oli löysää, marjapiirakka ylikypsää, mokkapalat kärähtivät ja kaikki kolme   pellillistä  muffineita näyttivät päälle astutuilta korvasieniltä. Mitä mie tein väärin??  Kaikkien kanssa??  Jopa kahvista keitin  karmeaa tervaa.


Eipä ollut mun päiväni ei. Voin vain toivoa, ettei kukaan saanut tuliaiseksi ruokamyrkytystä.
Illalliseksi oli sitten pakko jo väsätä jokin niin perushelppo, etten sitä voisi mokata.  Eli tänään meillä syötiin makaroonia ja mikrolihapullia.


Kyllä mie koin taas äitiyden tuomaa  onnistumisen tunnetta, huh...




Jotain osottavat myös meidän koirat mieltään. Tuorein pipanasäkki piti olla vielä astetta parempaa, mutta niin vain meidän Lunttu jäystääpi ennemmin keittiön tiiliseinää ja muut koirat käyvät salaa syömässä rotanruokaa.  Siinä ne sitten silmät suurina ovat kuin ei olisikaan, siemeniä posket pullollaan. Epelit.


Mitähän sitä sitten söisi?